Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Mitä meille sureville kuuluu?

Oma äitini kuoli vuosi sitten kesällä. Elämä on aaltoliikettä. Tämä aamu oli vaikea. Itselleni suurin henkireikä on ollut kirjoittaminen. Olen kirjoittanut kaikki tunteeni paperille. Ensin kirjoitin äidille. Miten paljon kaipaan, miten pahalta tuntuu. Asioita, joita olisin sanonut jos olisit tässä. Sitten tuli pelot, viha isää kohtaan, vanhat asiat. Kuvia menneisyydestä, aikoja sitten elettyjä. Isän juominen, kaikki. Niiden käsitteleminen on ollut vaikeaa, raskasta ja yksinäistä. Tässä tuntemuksia päiväkirjasta muutaman viikon takaa:

On vieläkin aamuja, jolloin oloni on epätodellinen. On vaikea uskoa, että olet todella poissa. On vaikea uskoa, että jos otan käteeni puhelimen, et sittenkään vastaa. Vaikka olen käynyt läpi hautajaiset, vaikka vaatteesi ovat kasassa nurkassa, vaikka en vuoteen ole enää kuullut ääntäsi enkä askeletasi enkä hengitystäsi. Huuto sisälläni ei purkaudu kuitenkaan enää niin usein. Se on vain hiljaista tuskaa, äänetöntä kärsimystä tyhjistä, tyhjistä aamuista, joista puuttuu jotain, jotain tärkeää.

Surukirjoja olen myös lukenut. Tämä kuvaa tuntemuksiani aika hyvin: "suru on se tyhjyys, joka sijoittuu elämän lyhyitten silmänräpäysten väliin. Loputon pimeys tähtien lomassa".
mirjam | 17.9.2011 klo 06:59:51