Re: Mitä meille sureville kuuluu?

Minun äitini kuoli viime viikolla sairastettuaan vajaat kaksi vuotta. Paljon olen tätä palstaa lukenut, eri alaosioita, ja kaivannut surevien kokemuksia jo etukäteen.

Vastikään luin lehdestä artikkelin syöpäsairaan lapsen äidistä. Hän sanoi ääneen sen, mitä olen monta kertaa ajatellut:

Kaikki eivät selviä. Syöpä on vakava sairaus ja sen julkikuva on ihmeellisen positiivinen. Miksei puhuta syöpään kuolleista?

Tämän äidin lapsi oli onneksi selvinnyt leukemiasta. Mutta hän ihmetteli, miksi lapsen sairastuessa kaikki puhuivat vain että 80% selviää - eikö kukaan muistanut sitä 20 prosenttia, joka kuolee?

Minulle realismi, jonkinasteinen pessimismikin, oli tärkeää äidin sairauden aikana. En halunnut ylläpitää liikaa toivoa: en halunnut pudota pilvilinnoista ja musertua. Mietinkin, jos olisin itsepintaisesti uskonut äidin kuuluvan siihen 20 prosenttiin joka vielä hänen sairaudestaan on elossa viiden vuoden kuluttua, miten voisin nyt, kun hän on kuollut?

En halua missään nimessä syyllistää ketään toivon ylläpitämisestä. Kaikki tekevät omat valintansa ja jotkut minunkin perheenjäseneni valitsivat toisin: he halusivat uskoa paranemiseen loppuun asti. Heille taas tämä ajattelutapa sopi paremmin.

Mietin kuitenkin sitä, olisiko hyvä että mediassa tuotaisiin enemmän esiin myös syöpään kuolleiden tarinoita. Näistä olisi apua meille, joiden läheiset todella kuolevat. Onko meitä tätä nykyä edelleen valtaosa?

Eiväthän menehtyneet eivät itse enää ole niitä kertomassa, mutta meitä surevia läheisiä riittää.

En tiedä, onko suru helpompi kestää jos kuolemaan on varautunut pitkän aikaa. Uskon että näin on, mutta oma äitini on ollut kuolleena vasta viikon, joten olen jäävi sanomaan - suuri romahdus voi olla vasta edessä. Tai sitten ei?