Re: Mitä meille sureville kuuluu?

Sunnuntai-iltapäivää kaikille.

Muzi ja hanhikki: Jaksamista ja voimia teille molemmille. Elämä on todella rankkaa ja epäoikeudenmukaista välillä.

Muzi: Mainitsit amigurumi-hahmot. Mitä ne oikein ovat? Ovatko ne jotain leluja? Ihan kuin olisin kuullut sen sanan ennen jossain. Joo, kyllä villasukissakin joutuu laskemaan silmukoita, mutta vain ajoittain tai riippuu tietysti miten monimutkaista kuviota tekee ja miten.

Minäkin olen kokenut sen tunteen, kun mikään ei tunnu miltään. Sitä kesti sanotaan äidin perinnönjaosta tonne äitienpäivään asti. Sitten yhtäkkiä helpotti. Olen tehnyt kovasti töitä keikkalaisena eikä työt multa lopu. Työ antaa minulle todella paljon ja suuren syyn elää. Minähän olen ainoa lapsi ja lapseton, joten ei ole omaa lasta, jonka kanssa tätä äidin menettämistä voisi jakaa. Joskus se surettaa minua, ettei äitini saanut koskaan nähdä lastenlasta.

Nyt sitten olen täysin uudessa tilanteessa isäni kanssa. Olen tehnyt erinäisiä järkyttäviä oivalluksia, joita en vielä tänne kerro. Sanotaan nyt vaan, että lapsuuteni ja nuoruuteni ei ollutkaan sellainen kuin kuvittelin sen olleen. Se oli jotain ihan muuta. Pystyn samaistumaan tunteisiisi Mirjam, vaikka isäni ei olekaan kuumeisesti etsinyt uutta puolisoa itselleen. Olen aina ollut etäinen hänen kanssaan ja nyt ymmärrän miksi. Mun pitää ensin jutella tästä ensin psykologini kanssa ja kerron sitten aikanaan teillekin. Tavallaan ensin kuoli äitini ja sitten isäni, sellaisena kuin hänet olin tuntenut tähän päivään asti. Toisaalta parempi tietää totuus, vaikka se sattuukin. Nyt teen sitten surutyötä isäni menettämisestä, koska hän ei todellakaan ole sellainen kuin luulin hänen olevan tai en vain nähnyt jotain asioita niin kirkkaasti kuin nyt. Rankkaa, mutta kutominen tosiaan auttaa tosi paljon.

Niin, no ehkä ihmiselle annetaan vain sen verran kuin hän jaksaa kantaa. Välillä tuntuu epäreilulta, mutta minkäs teet. Jatkettava on elämää tämän uudenkin tiedon valossa.

Voimahalit ja jaksamista kaikille.