Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Mitä meille sureville kuuluu?

Hyvää sunnuntaiaamua kaikille.

Haluaisin kertoa pari sanaa suruprosessistani. Jokainen suree tavallaan ja ajallaan eikä yhtä oikeaa tapaa ole.

Itse olen päässyt surussani ehkä uudenlaiseen vaiheeseen. Tapahtui jonkinlainen ketjureaktio, jolloin yksi asia johti toiseen. Toki elämässä on vieläkin äidin mentävä aukko, mutta osittain se on alkanut täyttyä. Se alkoi tosta sukan kutomisesta. Toinen niistä on muuten jo valmis. Minulla on jostain syystä kauhea hinku saada ne sukat valmiiksi pian. Toisekseen näin eilen Teemalta sellasen ohjelman, joka vei sanat suustani. Ohjelman nimi oli:"Mielen salattu voima"- onko kuoleman jälkeistä elämää? tai jotain vastaavaa. Se näkyy muuten netissä edelleen. Hämmästyttävin osuus oli se, jossa oli tutkittu kuolevan tietoisuuden muutoksia ja tajuntaa. Kuolema on monivaiheinen prosessi. Ensin, noin viikkoa ennen kuolemaa kuoleva näkee jo häntä ennen kuolleita sukulaisiaan sängyn vieressä, jotka tulevat kutsumaan ja hakemaan häntä. Hän saattaa ajaa heidät pois, mutta he tulevat takaisin. Seuraavaksi kuoleva on kahden todellisuuden välissä, eli osittain täällä ja osittain ns. jossain muualla. Kolmanneksi kuollessaan hän sitten ilmoittaa omaisilleen kuolemastaan ja että kaikki on hyvin. Jännintä oli se, että jopa sellaiset ihmiset, jotka eivät usko kuolemanjälkeiseen elämään tai kuolevansa, saivat näitä samoja näkyjä kuin ei-uskovat. Kylmät väreet menivät pitkin selkäpiitä, kun katsoin sitä ohjelmaa. Suosittelen katsomaan ko. ohjelmasarjan, oli uskonnonvakaumuksenne mikä hyvänsä.

Itse olen uskonut siihen, että äitini ei todella ole poissa ja että me tapaamme jälleen. Nimenomaan tämän asian hän on tullut minulle kertomaan kuolemansa jälkeen. Tämä on yksi iso asia, josta isäni ja minä olemme täysin eri mieltä. Isäni uskoo tietävänsä, että äitini ei uskonut Jumalaan tai ollut uskonnollinen, mutta itse olen täysin eri mieltä. Hän kertoi minulle sairautensa loppuvaiheessa, että hän uskoo, että jotain suurempaa on olemassa eikä se kaikki voi olla vain tässä. Ok, hän ei kuulunut kirkkoon eikä halunnut isoja hautajaisia. Olen isälleni jopa sanonut, että olen eri mieltä, mutta hän loukkaantui minulle. Niinpä annan hänen säilyttää uskonsa, vaikka itse en ole samaa mieltä. Rauha säilyy paremmin meidän välillä. Joo, mun isä on sellanen, että hän uskoo olevansa aina oikeassa ja tietävänsä kaiken. Toisaalta olen tietoinen siitä, että ehkä äitini ei kertonut ja näyttänyt isälleni kaikkea eläessään, koska siihen oli jokin syy. Nyt kun hän on kuollut ja vapaa isästäni ja heidän avioliitostaan, niin voi tehdä mitä haluaa. Mm. kertoa minulle, että hän jakaa minun elämänkatsomukseni kanssani mitä suurimmassa määrin.

En yritä tyrkyttää kenellekään uskoani, vaan jokainen saa tälläkin palstalla päättää, mihin uskoo ja on uskomatta. Itselleni nämä ajatukset tuovat suurta lohtua. Eka vuosi oli vaikea ainakin tonne kevääseen asti. Olen tullut sellaseen vaiheeseen, että tyhjyys alkaa pikkuhiljaa täyttyä. Otin esiin äidin kutimet, vatsatanssivehjeet jne. Yhtäkkiä minulla on halu tehdä samoja asioita mitä hän teki eläessään ja niin hänen sielunsa elää minussa. Hän on osa minua muistoina, elämänohjeina, hän antoi minulle niin paljon. Hän ei ole poissa, vaan hän on hyvin vahvasti läsnä.

Elämä todellakin jatkuu eikä meillä jälkeenjääneillä muuta vaihtoehtoa ole kuin mennä eteenpäin. Sitä meidän rakkaat jo edesmenneet läheisemme toivovat kaikista eniten eivätkä he halua meidän jäävän ns. jumiin siihen suruun. He kulkevat rinnalla ja neuvovat. Itsekin ihmettelen mistä löysin sen voiman, mutta töihinpaluu kyllä oli yksi tehokas keino. Se vaan löytyy jostain silloin kun sitä tarvitaan.

Voimahalit ja jaksamista kaikille surussanne.
Siipi maassa | 18.9.2011 klo 11:19:07