Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Mitä meille sureville kuuluu?

Hei,

ensiksi: osaanottoni. Lähetän sinulle voimia, raskaita aikoja.

Kysyit helpottaako tuska. Se ainakin muuttuu. Isäni kuoli syyskuussa 2011: perkeleen tauti vei nopeasti. Diagnoosista kuuden kuukauden jälkeen oli hautajaiset! Viimeiset neljä viikkoa istuin isäni sängyn vieressä. Olin paikalla viimeisen vuorokauden kokonaan. Se matkan teko oli varmasti rankenpaa sivussa istuvalle kuin itse matkaajalle.

Tunnistan ajatuksesi siitä miten sen kestää, kuoleman ja kivun. Isäni oli suhteellisen kivuton, joten en ihan samassa tilanteessa ole ollut kuin sinä. Mutta kuolema pelotti minua, ei tosin isääni, jonka hän heti sairastuttuaan sanoikin. Viimeiset viikot ovat matkajalle rankkoja, valmistautumine vie veronsa. Ja omaisille kenties rankempaa, seurata rakkaan muutosta ja matkaa jolle emme voi osallistua kuin kädestä pitämällä. Jälki käteen tuntuu kuin isäni olisi halunnut antaa vielä viimeisen opetuksen: ei kuolemaa tarvitse pelätä. Hän lähti hiljaa, pois nukkuen. Ja juuri ennen viimeistä henkäystä hymyili. Siellä on jotain mageeta tiedossa!!! Se antaa minulle uskoa ja lohtua.

Kun isäni kuoli, ystäväni joka on haudannut äitinsä sanoi seuravaa: ensimmäiset kolme kuukautta on pelkää sumua ja tuskaa. Sitten sumu hälvenee ja on tuskaa ja arjen opettelua. Ensimmäinen vuosi menee opetellessa, kivuliaasti. Entiseksi elämä ei palaa koskaan.

Allekirjoitain toistaiseksi kaiken edellisen: isän sairastumisesta on nyt vuosi, kulemasta reilu puoli vuotta. Itkua tulee, välillä hyvin yllättäinkin. Ei aina tarvitse jaksaa. Itse päädyin jäämään pois töistä nyt keväällä. Menin suoraan hautajaisten jälkeen töihin: otathan opiksesi kokemuksestani. Jokainen suree omalla tavallaan ja tarvitsee tilaa ja aikaa surun eri vaiheissa.

Kaiken surun keskeltä uskallan kuitenkin väittää, että elämä kantaa. Minun isäni on vielä paljon läsnä, ja tulee aina olemaan. Itken, jopa jo nauran (mitä en joskus uskonut mahdolliseksi), elämässä on jo valoakin.

Itke sure raivoa, naura menneille, iloitse pienistä asioista. Askel kerrallaan.

Sun äidillä ja mun isällä on nyt kaikki hyvin.
KL | 25.4.2012 klo 22:40:22