Re: Mitä meille sureville kuuluu?

hei kaikille.
äidin kuolemasta on kaksi ja puoli viikkoa. sanoit että aika ei tunnu niin pitkältä kun aikaa on oikeasti kulunut.sinulla puolitoista vuotta. minulla on taasen kulunut vähän reilu kaksi viikkoa ja tuntuu kuin olisin ollut tämän surun kanssa jo ikuisuuksia.
tieto äidin sairastumisesta tuli viime vuoden tammikuussa joten äiti kerkesi sairastamaan vuosi ja kolme kuukautta ennen kuolemaansa. siitä päivästä lähtien aloin tavallaan valmistautumaan äidin pois menoon. alusta saakka sanottiin ettei äiti tästä selviä, joten se oli täyttä faktaa. se kuinka kauan äiti jaksaisi,oli korkeimman käsissä. viime kesänä äiti meni hetkellisesti paljon paremmaksi ja mietin jopa jos lääkärit olisivat erehtyneet tai äiti olisi niitä niin kutsuttuja "ihmeitä" joita joskus tapahtuu. valitettavasti näin ei käynyt. syksyn tullen äidin kunto alkoi jälleen menemään huonompaan ja tämän vuoden tammikuusta aika nopeassakin tahdissa. minulle sanottiin että äiti ei eläisi ensi jouluun saakka,mutta että äiti ei näkisi kesää ja äitienpäivää,oli täysi shokki ja yllätys.viimeinen huononeminen tapahtui viimeisen kahden viikon aikana ja kieltäydyin jollain tapaa uskomasta äidin tilannetta vaikka sen itse näin ja muut siitä sanoivat. ajattelin vain aina että äidillä on vain huono päivä.viimeiset viisi päivää,vasta ymmärsin että se on hyvästien aika.
oli maanantai kun siskoni soitti että äiti on niin huonona että kannattaa tulla sairaalaan. olimme sielä siitä saakka siskoni kanssa aamusta iltaan ja isä oli yöt. emme halunneet jättää äitiä yksin hetkeksikään. torstai aamuna äiti nukkui vain eikä enään reagoinut mihinkään. siihen asti hän oli ollut välillä hereillä ja puhui ja ymmärsi kun puhuimme.torstai päivän aikana tiesimme että ei kestäisi enään kauan. illalla päätimme myös siskoni kanssa jäädä sairaalaan yöksi. neljän aikaan yöllä isä sanoi äidille että "anna jo periksi äiti anna" ja kaksikymmentä yli kuusi äidin sydän pysähtyi.äiti ei kuollut yksin.isä,minä ja siskoni pidimme äitiä kädestä kiinni ja toivotimme hyvää matkaa.elämäni rankin kokemus enkä tiedä kuinka tästä ikinä selviän,mutta olen ikuisesti onnellinen siitä että saimme olla äidin viimeiset hetket hänen luonaan ja äiti myös varmasti tiesi meidän olevan siellä.
ehkä siksi tämä kaikki tuntuu ikuisuudelta. surin etukäteen jo vuosi kolme kuukautta ja viimeiset päivät tuntuivat myös kuukausilta. elän tapahtumia joka yö unissani uudestaan ja näen äidin sairaana tai kuolemassa,joten kuolemankin jälkeen päivät ja yöt tuntuvat ikuisuuksilta. en tiedä kuinka voi ikinä selvitä siitä,että on nähnyt oman äitinsä kuoleman.