Re: Mitä meille sureville kuuluu?

Hei kaikille. Pitkään aikaan en ole kirjoitellut tai vieraillut sivustolla. Nyt viime aikoina olen entistä tiheämmin käynyt lukemassa tarinoita surusta ja läheistensä menettämistä surevien ihmisten kuulumisia. Itselläni tulee tämän vuoden elokuussa täyteen tasan 3 vuotta siitä, kun menetin rakkaan isäni. Kuukausiin, viikkoihin, on mahtunut kaikenlaista vastoinkäymisiä, mutta myös iloja.

Viime viikolla tuli täyteen 4 vuotta siitä, kun isä kertoi veljelleni ja minulle diagnoosistaan. Muistan sen päivän edelleen niin terävästi, kuinka koitin suodattaa sitä uutista ja ymmärtää mitä sanottiin. Ajattelin silloin, ettei se voi olla totta. Syöpään sairastuneista ihmisistä kuulee, mutta se ei koskaan osu omalle kohdalleen. Niinhän sitä luuli. Sen jälkeen elämä ei olekaan ollut samaa. Pelkäsin päivittäin isän puolesta, halusin kuulla kaiken olevan kunnossa enkä todellakaan hyväksynyt asiaa, että hänellä oli sairaus. Muistan kuinka isä patisti minua lähtemään opiskelemaan. Hän halusi meidän jatkavan eloa. Ja vaikka tunsin suunnatonta syyllisyyttä, että lähdin isäni luota, lähdin Helsinkiin opiskelemaan. Ensimmäisen vuoden ajan isä oli päivittäin tukenani. Patisti minua opiskelemaan, hänen vuokseen. Jopa hänen kuolemansakin jälkeen kuulin hänen äänensä päässäni, joka sanoi, että jatka. Niin jatkoinkin.

Vaikka en ole vieläkään hyväksynyt asiaa, ettei isäni ole paikalla kaikissa tärkeissä tapahtumissa elämässäni, joulukuussa kiitin häntä sydämessäni valmistuessani ammattiin. Hänen ansiostaan jaksoin eteenpäin. Vielä tänäkin päivänä juttelen hänelle, puhun hänestä preesensissä ja unissani olen isäni kanssa. Mutta surusta huolimatta olen oppinut, että elämä jatkuu. Ja niin isäni haluaa sen olevan.

Kaikille kohtalotovereille toivon paljon jaksamisia ja voimaa. Meidän rakkaamme eivät koskaan jätä meitä ja sen ajatuksen avulla on hieman helpompi jatkaa elämää.