Re: Miten tästä eteenpäin?

Hei,
luin vastaustasi ja minun on pakko "tunkea" keskusteluun mukaan. Olen huomannut oman mieheni kohdalla sen, että me suremme eri tavoin. Meillä on aina ollut tapana puhua asiasta kuin asiasta, mutta tässä kohtaa mieheni onkin tarvinnut hyvien ystäviensä tuen. Minä suutuin hänelle, kun hän sanoi kertoneensa sairaudestani ystävilleeen. Itse olen pitänyt melko matalaa profiilia. En ymmärtänyt ensin, että se oli hänelle terapiaa. Kun sitten tapasin nämä miehet, joille asia oli kerrottu, tajusin heidän tavastaan kohdella minua, että kertominen oli ollut hyvin viisas teko. Heidän asenteensa oli häkellyttävän kaunista minua kohtaan. Pyysin rakkaltani anteeksi.

Tämän sairastamisen aikana olen useaan otteeseen tajunnut, että työn tekeminen on etuoikeus. Olen ollut vain pienen pätkän sairauslomalla. Töihin palaaminen peruukki päässä ei olut mitenkään helppoa ja kävinkin itseni kanssa pitkiä neuvotteluja siitä millä periaatteella töihin mennään. Meinasin ensin hiipiä työpaikalle takaovesta pienin äänin huomaamattomasti. Sitten tulin järkiini ja ajattelin, että milloinkahan sitten uskallan olla oma itseni, jos en nyt. Niinpä otin itseäni niskasta kiinni ja marssin töihin peruukki päässä koko ison talon läpi nenä reippasti pystyssä. Se kannatti, vaikkakin jännitti. Vain pieni osa työkavereistani tiesi tilanteeni, mutta ne, jotka saivat sen tietoonsa nyt, suhtautuivat asiaan mutkattomasti, kuten minäkin omalla asenteellani. En osaa edes oikein kuvaila miten hyvältä minusta tuntui olla taas hyvin työkavereiden kanssa ja nauraa ja tehdä töitä! Ja ennen kaikkea ajatella muuta kuin kurjaa syöpää.

Olen myös miettinyt mistä kaikesta nautin ja mitä kaikkea voin tehdä oloni parantamiseksi. Olen löytänyt aika monta seikkaa. Ensinnäkin kevään etenemisen seuraaminen tuo minulle iloa ja hyvää mieltä, kuten sinullekin. Seuraan lintujen saapumista sekä pitkillä kävelylenkeillä, että mökin portailla istuessani.

Olen myös luvannut itselleni, että hoidan itseäni mahdollisimman hyvin. Nyt kun en tarvitse kampaajan palveluita (hiukset ovat noin 1 cm:n mittaiset, ja mustat, kun aiemmat hiukseni olivat vaaleat!) käytän siitä säästyneet rahat kasvohoitoihin, se on luksusta minulle. Lakkaan kynteni siistiksi, se suojaakin niitä haurastumiselta. Pukeudun huolella ja kiinnitän huomioni nimenomaan naiselliseen pukeutumiseen, käytän koruja, jotka aiemmin ovat saaneet lojua laatikossa. Pelaan viikottan ja kesän tultua paljon useamminkin tennistä ja menen myös kuntosalille aina kun se on mahdollista.- Olen myös ilmoittautunut piirustuskurssille - en siis osaa piirtää ollenkaan, mutta nyt aion senkin opetella. Alkeitten alkeet -tanssikurssin kävin mieheni kanssa. Tämä saattaa kuulostaa aika päättömältä touhulta, mutta minulle tämä sopii, sillä olen ennen sairauttakin elänyt aktiivista elämää moninen harrastuksineni.

Se on minusta ymmärrettävää, että äidilläsi on vaikeaa kertoa sinulle syöpää koskevia huonoja uutisia. Onneksi voit kuitenkin jutella hänen kanssaan. Minä en valitettavasti voi oman äitini kanssa sitä tehdä. Kerroinkin tuolla aiemmin, että sekä äitini että ainoa veljeni ovat kääntäneet minulle selkänsä, eivätkä halua tietää minusta mitään. Se koskee, varsinkin oikein huonoina päivinä, sudenhetkinä. Tavallisina päivinä en ajattele sitä ollenkaan, olen jo tottunut ajatukseen, että minä en ole mitenkään tärkeä heille, eikä minun vointini ole kiinnostava.

Onneksi op kuitenkin ihmisiä, jotka tukevat minua, rakas anoppini on oman perheeni lisäksi yksi parhaista!

Ihanaa kevättä ja hyviä päiviä!

Cinne