Re: Miten tästä eteenpäin?

Kyllä tämä tauti rasittaa läheisiä paljon. Mä pelkäsin vanhemman tyttäreni vuoksi, hän meinas romahtaa vallan diagnoosin tultua. Me ollaan tällaine "uusio " perhe. Eli lapset oli suht isoja kun erosin 13 ja 19 ja uus isäke astui kuvioon vuoden kuluttua. Koirakentältä kotiin kutsutin:-) meitä siis yhdistää koko perhettä koiraharrastus. Mies ja tytöt ovat onneks löytäneet tukea toisistaan. Tytöt nyt 23 ja 29.
Koitin olla sulkematta ketään koskaan sivuun. Annoin kaikkien auttaa, pyysin kaikilta apua. Läheisyydestä pidin kanssa huolta. Halusin olla kainalossa, opettelin nauttimaan silityksestä. Moni vierastaa kosketusta, kun on kipuja. Mä halusin itse hyväksyä oman itseni ja antaa toisenkin tuntea muuttuva minäni. Lapsia oon aina halannut, halusin huonoina hetkinä silittää uneen kuin lapsina. Monasti me itse suojellaksemme läheisiämme, suljemmekin heidän pois.
Voi näillä mennään, odottamine on tätä päivää, mutta usko pois se lakkaa hallitsemasta elämää. Ovia sulkeutuu, mutta uusia avautuu. Multa lakkas kiireet. Opin havainnoimaan asioita, joista nautin, niitä pieniä arjen iloja. Yhdessä vaiheessa nautti, pyykin pesusta, ruuanlaitosta. Mä katselin kaikki kokkiohjelmat ja opettelin yrttien käytön. Nyt mulla on parveke täys yrttejä ja mökillä odottaa maa chilejä, papuja ja parrikoita.
Elämä jatkuu....
Minna