Re: Miten tästä eteenpäin?

Hei

Minustakin tuntui, että mieli ei ehtinyt mukaan kaikkiin nopeisiin käänteisiin, se tuli vähän jälkijunassa.
Ihmettelin ensin, että ei tunnu missaaän vaikka oli saanut syöpädiagnoosin ja mulla kuitenkin on ollut kynnys masentumiseen aika pieni.
Mutta kyllähän se sieltä hiipi ja istuu olkapäällä vieläkin. Mutta on hyviäkin päiviä, ehkä puolet.
Ja tuntui myöskin siltä, että koska oma tilanne siis syövän kantilta oli hyvä, niin jotenkin oli huono omatunto siitä ettei osannutkaan iloita asiasta kun monella muulla oli asiat paljon huonommin. ( olipas pitkä ja sekava lause). Mutta varmaankin tiedät mitä tarkoitan.

Minuakaan ei haittaa rinnattomuus, minä pyysin toisenkin rinnanpoistoa ja niin tapahtui. Eikä miehenikään ole niitä kaivannut. Kuten sanoit ei parisuhde oli niistä kiinni.

Siulla on kuitenkin oikeus siun ommii tunteisiin.
Me ei voida itse päättää minkäläisen taudin saamme. Joten ole onnellinen , hyvällä omallatunnolla, muuten voi alakulokin jäädä päälle.Ei se ketään auta.
Huumori on hieno asia ja auttaa kun voi nauraa itselleen, silloin muutkin voivat nauraa, se helpottaa kaikkia, mustakin huumori.

Minua auttaa asiasta puhuminen, jos miehesi kyllästyy kuuntelemasta tai et halua aina rasittaa häntä tai omaisiasi niin pyydä syöpäyhdistykselta vertaistukihenkilö. He ovat itsekin rintasyövän kokeneita ja tietävät mistä sinä puhut.

Olemme kyllä mieheni kanssa joutuneet käsittelemään tätä asiaa, välillä huutaen niin hitoksee ja välillä itkien,mutta koen niin, että se on ollut välttämätöntä ja on tuonut meitä taas lähemmäksi toisiamme. On toki vaikeita aikoja siinäkin. Mikään ei oo itsestäänselvää.

Mutta kyllä me selvitään, koska se mikä ei tapa niin vahvistaa.
Eiks nii?