Re: Surutyö

Kiitos vastauksistanne. Mukava saada "juttukavereita" teistä, jotka olette kokeneet ihan samoja asioita.

Äidin kuolemasta on vielä niin vähän aikaa, että tuntuu, ettei vielä edes ymmärrä, mitä on tapahtunut. Kaikki sairauden ajan muistot pyörivät nyt päällimmäisenä mielissä, edelleenkin näen äitini kuvan kuolleena silmissäni. Kaippa ne iloiset muistot (siltä ajalta, kun sairaus ei vielä ollut tiedossa) tulevat mieleen kanssa, kun aika tässä kuluu eteenpäin. Niitä kuitenkin on niin paljon, äiti oli lisäksi yksi parhaimmista ystävistäni ja meillä oli hyvin läheiset välit.

Kun nyt vaan ei romahtaisi täysin jossain vaiheessa. Pystyn käymään töissä ja hetkittäin elämään hyvinkin normaalisti tilanteeseen nähden, mutta pelkään, että joku päivä en jaksakaan kaikkea tätä… Täytyisi nyt muistaa pitää itsestään huolta, toki puhuakin tästä asiasta – eihän näin isoa asiaa voi sivuuttaakaan eikä pidäkään.

Mulla samoja fiiliksiä. En halunnut uskoa, että äiti häviäisi taistelun. Loppuun asti pakotin hänetkin uskomaan, että kaikki kääntyy vielä paremmaksi – vaikka näin joka päivä äitin menevän huonompaan kuntoon. Kun äiti olisi ehkä halunnut puhua kuolemasta, niin sivuutin sen ja sanoin, että ”et sä mitään kuole” ja äiti totesi siihen: ”no, ei sitten puhuta koko asiasta”… niinpä siitä ei sitten puhuttu. Toisaalta harmittaa, koska nyt vasta olen tajunnut, kuinka raskasta se on äitille ollut tietää, että tulee kuolemaan. Ja varmasti olisi oloa helpottanut puhumalla siitä. Siksi kai lääkäri antoikin loppuvaiheessa lääkettä, joka vei tuskan ja tietoisuuden omasta tilasta pois.