Re: Surutyö

Hei taas! Huomista tässä pelkään kun isää lähdetään hakemaan 80km päästä keskussairaalasta, jossa hän nukkui pois. Olen ainut lapsi ja isällä ei sisaruksia ja vanhempani ovat eronneet 7 vuotta sitten. Onneksi he olivat viimeiseen asti hyviä ystäviä. Pelkään vain kovasti sitä hetkeä isän arkun ympärillä ja sitten ruumisauton kyydissä oloa kun isää lähdetään tuomaan oman kotipaikkakunnan kirkolle. Koen kuitenkin että minun täytyy olla se joka isän kanssa tekee viimeisen matkan vaikka nyt tuntuu etten siitä ehkä voi selvitä. Taas toisaalta minulla ei ole vaihtoehtoa koska isällä ei ollut vakituista puolisoa joka häntä olisi nyt saattamassa ruumisauton kyydissä.
Ajatukset seilaavat laidasta laitaan. Välilä tulee suunnaton rauha siitä että isällä on nyt hyvä olla ja kipua ei ole ja hetken päästä epäusko ettei näin voi käydä juuri minulle ja miksi minulle. Vasta kaksi kuukautta sitten äidin isä kuoli yllättäen 69 vuotiaana ja oli minulle ja lapsilleni hyvin läheinen pappa, jonka kanssa perheeni oli paljon tekemisissä ja hänet otettiin yhtäkkiä pois ja nyt isä. Tuntuu niin kohtuuttomalta tämä elämä ja välillä tuntuu että näin sen kuuluu mennä ja tästä vain täytyy jatkaa. Välistä taas viha saa otteen ja tekisi mieli heittää tavaroita pitkin seiniä ja huutaa mutta taas kun järjellä alkaa ajattelemaan niin se tieto että isällä on kaikki hyvin ja hän ei nyt tästä kärsi vaikka kuinka pahalta tuntuu se ettei hän voi enää seurata lastenlastensa touhuja ja olla läsnä heidän elämässä. Tavallaan isää käy sääli kun hän ei koe enään täällä näitä jokapäiväisiä asioita ja pelkästään kaupassa käynti voi olla sellainen joka minua suututtaa koska isä ei voi enää käydä ostoksilla. Vaikka hyvin tiedän ettei hänellä ole hätää ja siellä taivaassa on varmasti asiat paremmin kuin meillä täällä.
Kuitenkin kun lapsilleni selitän missä pappa on kun he kyselevät ja etsivät pappaa joka asui täällä meidän kanssamme ja heitä hoiti joka päivä ja kerron taivaasta niin samalla itselleni tulee siitä lohtua. On kyllä sinänsä ollut hyvin haastavaa 6 ja 3 vuotiaille selittää missä pappat nyt ovat. Tämä on kyllä hyvin raskasta aikaa ja tiedän ne tunteet joita sinäkin käyt läpi. Toivon oikein sydämeni pohjasta sinulle jaksamista ja voimia ja uskoa siihen että tulee aika jolloin ne kauniit muistot kantavat surun yli ja niitä muistoja ei kukaan voi meiltä koskaan viedä pois! Ja minä myös olen oikein etsimällä etsinyt ja lukenut kirjallisuutta jossa kerrotaan rakkaan ihmisen poismenosta ja siitä miten ihmiset ovat selviytyneet omasta surustaan. Ne antavat lohtua että kyllä minäkin tästä selviän ja olen varma että sinäkin selviät. Ja tämä vertaistuki on minulle kyllä todellinen apu käydä näitä asioita läpi, koska ei tätä kukaan muu tiedä ,vaikka moni ystävä ottaa osaa suruun ja he auttavat käytännön asioissa ,kuin he jotka ovat rakkaan vanhempansa menettäneet...ja vielä sille petolliselle syövälle... jaksamista t. Jonna