Re: Surutyö

Hei!

Niin samoja tunteita on ollut minullakin! Vihaa, katkeruutta, ja sitten toisaalta välillä onneakin, että äitin on nyt hyvä olla. Mutta toisaalta juuri samalla lailla kuin sinullakin, ei tunnu lohduttavan, että "äitillä on nyt hyvä olla", kun tietää, että parempi hänen olisi ollut täällä meidän kanssa ilman sairautta ja tuskaa.

Toivottavasti isäsi viimeinen matka sujui hyvin. Kyllä itseäkin jännitti nuo tilanteet, mutta toisaalta olin kiitollinen, että pystyin olemaan mukana kaikissa noissa, vaikka rankkaa olikin. Nyt kun mietin viimeistä kuukautta, äidin viimeistä matkaa kohti siunausta, siunaustilaisuutta, muistotilaisuutta ja uurnan laskua, minusta tuntui, että kaikki meni tosi nopeasti, olin kuin jossain unessa. Nyt vasta kaiken sen jälkeen rupeaa tulemaan suuri tyhjyys - vasta ymmärtää, mitä on tapahtunut. Kuoleman jälkeen aika meni jotenkin "shokissa".

Jaksamista sinne myös! Uskon (vaikken koekaan itseäni mitenkään uskovaiseksi), että rakkaat näkevät ja tarkkailevat meitä edelleen tuolta pilven reunalta. Ehkä tulevat uniimmekin muistuttamaan olemassaolostaan. Itse ainakin puhelen äidille edelleen juttuja ja toivon, että hän jostain, jotenkin ne kuulisi. Ja vielä joskus kohtaamme heidät, kun meidän aikamme tällä puolen on täysi. Tuntuu vaan niin väärältä, kun elämä voi näin raa'asti loppua joiltakin aivan liian aikaisin...

Voimia!