Re: Surutyö

Hei taasen. Ajattelen paljon sitä että varmasti he rakkaat, jotka tietävät että aikaa on vain vähän , ovat enemmän huolissaan lähimmäisistään ja rakkaistaan kuin omasta kohtalostaan. Siksikin meidän täytyy olla vahvoja. Itse haluan ainakin uskoa ja uskonkin, että rakkaamme seuraavat meidän elämää, suojelevat, antavat voimaa kun tuntuu ettei jaksa ja jotenkin jo isäni vuoksi haluan näyttää, että katsoppas, näin me täällä pärjätään ja eleillään vaikka ikävä on kova.
Puhelen paljon isälle touhutessani ja tänäänkin kun oli avaimet hukassa niin isältä kyselin että missäs mun avaimet nyt on. Ja niin avaimet löyty, kiitin isää avusta ja lähdin kauppaan. Näin minua helpottaa kaipuu kun vain saan puhua isälle vaikka tuskin hän koko aikaa jaksaa minua kuunnellakkaan tuolla taivaassa tai missä hän ikinä levossa onkaan. Läsnä hän on kuitenkin, sen tunnen ja tiedän.
Ja sitten kun itkettää kovasti, olen vain kertonut että on niin ikävä ja siksi tässä vollotan, niinkuin itkin ennenkin olkapäätäsi vasten kun oli surua. Ja sitten lohdutit ja itku helpotti. Niin se käy nytkin vaikkei isä ole ruumiillisesti läsnä. Aikani itken ja taas olo helpottaa joksikin aikaa ja voin touhuta normaaleja asioita. Kyllä isä minua vieläkin lohduttaa, näin uskon, koska jostakin se voima tulee jatkaa arkirutiineja...

Tuli taas vuodatuksen sanoja mutta täytyi vain saada kerrotuksi tämän hetken tunteistani. Kiitos kaikille kirjoituksistanne ja kun olette tällä sivustolla mukana. En olisi koskaan aikaisemmin voinnut kuvitella miten, jotkut vieraat ihmiset voivat yhtäkkiä muuttua niin tärkeiksi ja kuinka samoja ajatuksia monella on kun kuolema koskettaa niin läheltä... Voimahali!!