Re: Surutyö

Hyvää huomenta kohtalotoverit.

Ihana ketju täällä. Olen ollut kauan poissa palstalta, mutta tänään oli pakko tulla. Äitini kuolemasta on tullut kuluneeksi tänään 7 kk.

Apeainen: Minun äitini kuoli myös hyvin aggressiiviseen ja pitkälle edenneeseen kohtusyöpään. Kasvain otti yliotteen hänestä eli lopussa koko vatsa oli täysin syövän valtaama. Minun äitini sai syöpädiagnoosin v. 2007, kävi läpi kaikki hoidot ja sai ns. terveen paperit vuodeksi. Talvella 2009 rutiinitarkastuksessa löytyi vatsasta taas isohko kasvain ja hoidot aloitettiin uudestaan. Hän sai kaikki mahdolliset hoidot, erilaisia sytoja, sädehoitoja moneen otteeseen. Niistä mikään ei tehonnut, koska syöpä oli todetessa gradius III ja todella aggressiivista lajia. Jos haluat tarinani tarkemmin lukea, niin se löytyy tuolta saattohoito- ja lähipiirissä syöpäpotilas-osioista viime syksyn ja kevään kohdalta.

No niin, minäkin olen ainoa lapsi, tahattomasti lapseton ja molemmat vanhempani ovat ainoita lapsia. Naimisissa olen, että minulla on sentään kumppani. Ymmärrän sen yksinäisyyden tunteen, jota kuvaatte. Olen äitini kuoleman jälkeen tuntenut itseni todella yksinäiseksi.

No, minä olen tosiaan ammatiltani lähihoitaja, joten ammattini puolesta olen ottanut näistä asioista selvää. Oikeastaan tilanteen mukaan. Kuten toisessa ketjussa kerroin, niin hoidan työssäni saattohoitopotilaita ja syöpää sairastavia. Kunhan jaksan, niin varmasti opiskelen hieman lisää näitä hoitoja. Muutenkin olen päivittämässä lääkehoidon osaamistani. Minä en ole vielä kuolemaa työssäni kohdannut, mutta aikanaan sekin kohdalle osuu.

Joo, no nuo katkeroitumisen tunteet ja miksi-kysymykset ovat minullekin tuttuja. Äidin menetys on suuri asia missä iässä tahansa ja surutyöhön kuuluu ihan normaalina osana myös viha ja katkeruus. Ne ovat täysin normaaleja tunteita ja ne kannattaa käydä läpi. Itse en mieti miksi äitini sairastui, vaan että miksi jotkut paranevat ja jotkut eivät. Miksi äitini ei parantunut? En tiedä. Jaksan yhä hämmästellä sekä ihmisenä että hoitajana näitä lääkitysjuttuja, koska se on osa tätä elämän selittämätöntä mystiikkaa. Me hoitoalalla olevatkaan ei koskaan voida tietää etukäteen mikä lääke kenelläkin toimii ja miten. Jokainen ihminen kun on yksilö eli sitä ei voi etukäteen tietää.

Minun äitini taas kieltäytyi tíukasti luontaishoidoista, kun mieheni ehdotti hänelle sellasta antioksidanttilääkitystä. Äitini oli hyvin selvillä asioista ja hoidoistaan loppuun asti ja oli päättänyt, ettei ota riskejä. Hän tiesi jo 3 kk ennen kuolemaansa kuolevansa, kun kertoi minulle hoitojen olevan ohi. Siis ns. parantavien hoitojen. Sen jälkeen hän oli käytännössä saattohoidossa, ensin kotona ja loput 2 viikkoa sairaalassa.

Niin, minunkin mielestäni äitini kuolema tuli yllätyksenä. Olimme minä, mieheni ja isäni hänen luonaan päivää ennen hänen kuolemaansa. Muistan, kun istuin äidin sängyn vierellä enkä olisi halunnut lähteä. Tiesin, etten enää näkisi häntä tässä elämässä ja kerroin sen hänelle. Kerroin hänelle myös, että olen pyytänyt suojelusenkeliä kulkemaan hänen kanssaan sinne, minne hän on nyt menossa. Hän oli ihan rauhallinen ja levollinen. Oli kuitenkin hyvä, että olimme siellä silloin. Isäni kävi äidin luona sairaalassa, kun hän oli kuollut ja saattoi hänet viimeiselle matkalle. Hänellä oli tuhkahautaus, joten isä haki hänen uurnansa.

Cambrige: Ai niinkö. Meilläkin tapahtui kaikenlaista sanotaan kaksi viikkoa äidin kuoleman jälkeen. Esimerkiksi sisälle tuli kauniita päiväperhosia, olkkariin ja perhonen seurasi minua pihalla. Kissa reagoi kahdesti johonkin ja pelästyi aivan suunnattomasti. Yhtenä aamuna heräsin kello 5 siihen, kun joku laski keittiön hanasta vettä. Mies ja minä oltiin nukkumassa eikä talossa ketään muuta. Kait?? Päästin kissani sisälle ja yleensä hän juoksee ulkoa ruokakupilleen. Nyt hän näytti pelästyneeltä eikä mennyt keittiöön. Hän näki siellä jotain. Äitini ei ollut käynyt meillä yli vuoteen, joten uskon, että hän teki kuolemansa jälkeen hieman pitemmän visiitin. Mieheni kertoi myös kuulleensa jonain aamuna, kun makkarissa kaapin opi sulkeutui. Itse olin jo lähtenyt töihin eikä täällä ollut muita kuin hän. Mikäli haluat jakaa kokemuksiasi täällä tai vaikka kirjoittaa yksäreitä, niin olisin tosi kiinnostunut.

Haluan kertoa kaikille, että elämä jatkuu, askel ja päivä kerrallaan. Alussa suru ja menetys on suuri ja itkettää jatkuvasti. Vähitellen se laantuu ja nostaa päätään vain silloin tällöin. Jokainen meistä suree tosiaan tavallaan ja ajallaan, joten mitään yhtä reseptiä siihen ei ole. Kehotan kirjottelemaan tänne ja/tai hakemaan apua, mikäli huono olo jatkuu. Puhuminen auttaa ja se, että yrittää jatkaa elämäänsä suht normaalisti. Sitä teidän läheisennekin varmaan olisivat toivoneet, niin uskon.

Minulla tänään työpäivä, iltavuoro. Töissä mä olen jo kertonut äidistäni avoimesti, mutta nyt pitää työparille kertoa, ettei ole hyvä päivä. On helpompi olla töissä, kun sen kertoo. Menen nyt kahvin keittoon. Voimia kaikille suruunne ja jaksamista. Kyllä se siitä...