Re: Surutyö

Hei taas!

Kiitos viesteistänne. On niin mukava jakaa kokemuksia ihmisten kanssa, jotka ovat kokeneet samoja asioita. Vaikka jokaisen suru on hyvin yksilöllinen, kuitenkin tämä elämää mullistanut kokemus yhdistää meitä.

Tänään koin ihmeellisiä asioita. Lähes puolituttu otti yhteyttä facebookissa ja otti osaa suruuni (oli lukenut lehdestä äitini kuolemasta) ja hänen kanssaan ”chattailimme” niitä näitä. Hän oli kokenut samankaltaisia menetyksiä omassa elämässään ja tuntui niin hassulta, miten melkein ventovieras ihminen onkin yhtäkkiä se paras tuki. Sama on teidän kohdalla.

Tunnen melkein ärsytystäkin, kun ihmiset eivät reagoi millään tavalla suruuni, miltei loukkaannun. Ihan kun se olisi joillekin yhdentekevää. Tai sitten eivät vain osaa suhtautua asiaan, eivät uskalla kysyä, mitä kuuluu tai miten jaksan. Toki olin itse pitkään ”erakoitunut”, en halunnut puhua äitini kuolemasta kuin isäni, veljeni ja avomieheni kanssa. Teki liian kipeää. Mutta nyt tuntuu, että hautajaisten jälkeen on syntynyt niin iso aukko elämään, että tarvitsin sen täytettä ystäviltä – tukea ja ihan vaan puhumista. Että saisi purkaa sydäntä. Yksikään ystävä ei ole uskaltanut minua lähestyä ja tarjota apua. Itse olen ottanut yhteyttä lähimpiin ystäviin ja pyytänyt tavata.

Kai kuolema on jonkinmoinen tabu, josta ei puhuta. Moni ei tiedä, miten siihen suhtautua tai miten auttaa surevaa. Itse suhtaudun kuolemaan nyt paljon rauhallisemmin kuin ennen. Olinhan sillä hetkellä äitini luona, kun hän rauhallisesti nukkui iki-uneen. Olin läsnä, kun äitini oli peitelty valkoiseen lakanaan kauniisti kera kukkien kuolemansa jälkeen. Olin läsnä, kun äitini arkku oli sairaalan kappelissa muistelua varten. Saatoin hänet hautausmaalle, kun hänet siunattiin ja lopulta vielä autoin isääni äidin uurnan laskemisessa hautaan. Olen kokenut kuoleman niin läheltä, että se ei pelota minua. Ajattelen, että joku päivä kun itse kuolen, pääsen vielä näkemään äitini. Kuolema ei pelota minua enää.

Jostain kummasta sitä voimaa löytyy. Äitini sanoi (hiukan ennen kuolemaansa), että ”Taivaan Isä sinua suojelee, rukoilen sun puolesta, että jaksat”. Uskon näin hänen tehneen, koska ajattelin vielä joulukuussa, että musertuisin täysin, enkä pystyisi jatkamaan elämää äitini poismenon jälkeen. Välillä olenkin melkein rauhallinen ja sujut asian kanssa, välillä taas suuri ikävä valtaa mieleni.

Jatketaan toistemme tukemista. Tämä on parasta lääkettä suruun, kun sen saa purkaa jollekulle, joka ymmärtää näitä tunteita. Kiitos siitä, että olette läsnä.

Voimia!