Re: enkeleitä,onko heitä?

hei sinulle emilia!

olen juuri myös nyt kohdannut sen asian että en tiedä mitä minun pitäisi vastata kun joku kysyy miten jakselen ja mitä minulle kuuluu. sillä mikään ei ole muuttunut. päivät menevät eteenpäin ja yhtä kova ikävä ja suru pusertaa rintaa.mutta myös jos olen sanonut että tässähän se,suriessa,en saa enään oikein vastausta..tuntuu että ihmiset ajattelevat että vieläkö minä nyt suren ja itken samaa asiaa. vaikka oikeastaan ikävä on vaan pahentunut päivä päivältä ja totuus äidin poissa olosta on tullut konkreettisemmaksi.nyt kun on jo kulunut kohta neljä viikkoa ettei äidin ääntä ole kuullut eikä häntä nähnyt. ja välillä oikeastaan tulee vielä sellainen olo että ei tämä lopullista ole. äiti on vain isän kanssa jossain käymässä.emme muutenkaan nähneet välillä muutamaan kuukauteen kun he asuivat niin kaukana.itku tulee edelleen joka päivä vaikka välillä koitan myös ajatella että se on turhaa koska mikään ei sillä muutu.

valmistun ensi viikolla koulusta ja äiti kysyi koko kevään ajan että koska se oli kun kouluni loppuu. tiedän että hän olisi halunnut olla täällä silloin.toisaalta olen onnellinen kun saan monen vuoden urakan loppuun,jonka olen saavuttanut samalla kun olen lasta kasvattanut,mutta se on myös hetki kun sydämeeni sattuu vielä hieman lisää.tiedän että äiti olisi ollut niin ylpeä minusta ja tuntuu niin pahalta ettei hän ole täällä sitä näkemässä..

on vaan niin ikävä että tuntuu että muserrun sen alle...