Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: enkeleitä,onko heitä?

Sateista iltapäivää kaikille.

Vain ikävä jää: Kiitos viestistäsi ja kiva kuulla, että sait edes hieman lohtua kokemuksistani. Haleja ja voimia lähetän edelleen....

Sanoisin oman kokemukseni perusteella, että vaikeinta äitini kuoleman jälkeen olivat ihan ekat viikot ja kuukaudet. Eka viikko meni ihan sumussa, en muista oikeastaan mitään siitä. Menin kumminkin töihin vajaa pari viikkoa äitini kuoleman jälkeen ja sitten olivatkin jo hautajaiset. Tietysti sitten perunkirjoitus vei oman aikansa, mutta isäni huolehti siitä. Seuraava rankka vaihe tuli sitten, kun kaikki viralliset jutut olivat ohi ja silloin ekan kerran iski tajuntaan, että äitiäni ei enää ole. Joo, mullakin meni kauan, kunnes pystyin itkemättä puhumaan asiasta. Sitten kun meni ihmisten ilmoille, niin melkein mikä tahansa asia alkoi itkettää. Muistan ikäni, kun olimme mieheni kanssa kiinalaisessa ravintolassa. Viereiseen pöytään tuli kaksi naista, ilmeisesti äiti ja aikuinen tytär. He alkoivat puhua jotain keskenään tyyliin:"Muistatko, kun olimme siellä ja täällä..." Yhtäkkiä aloin niellä kyyneleitä ja muistin, että olin muutaman kerran ulkomailla äitini kanssa kiinalaisessa ravintolassa syömässä. Tuli niin paha olo, että piti mennä vessaan itkemään. Onneksi olin ehtinyt syödä. Töissä kerroin ekoina kuukausina työpareilleni, että äitini on kuollut juuri, joten ei kannata ihmetellä, jos olen hieman poissaoleva. Jotkut päivät menivät ihan hyvin ja toisinaan olin ihan muissa maailmoissa. Keskittymiskyky vaihteli tosi paljon. Hoidan näes vanhuksia työkseni enkä tiennyt, jos jokin asia taas laukaisisi ikävän. Ihme kyllä pärjäsin olosuhteisiin nähden aika hyvin, jopa saattohoidossa olevia hoitaessani. Se paha olo tuli vasta jälkeenpäin.

Se kaikki on ihan normaalia ja kuuluu surutyöhön. Annna itsellesi aikaa ja ole armollinen.

Niin, minäkin olin läheinen äitini kanssa ja ikävöin hänen viisauksiaan. Sinulla on lapsesi, joka pitää sinut kiinni arkirutiineissa ja elämässä. En osaa kuvitella millaista on kasvattaa omaa lasta ilman äitiä (oma äitini koki tämän myös), kun itselläni ei lapsia ole. Kaipa jokainen tekee parhaansa. Itse useinkin ajattelen eri tilanteissa, mitä äitini tästä sanoisi ja ehdottaisi. Mietin, mikä on se viesti, jonka äitini minuun kasvaessani valoi. Se oli se, että jokainen tekee parhaansa niillä kyvyillä, taidoilla ja tiedoilla jotka hänellä on, itselleen kannattaa olla armollinen ja anteeksiantava eikä periksi pidä antaa, vaikka välillä siltä tuntuisi. Äitini uskoi minuun ja näki aina positiivista hyvinkin ahdistavissa tilanteissa. Se on oikeastaan hämmästyttävää, kun tiedän, että isäni on narsisti ja äitini itse eli hyvin vaikean elämän. Jostain hän sai voimaa uskoa parempaan ja valoi sitä uskoa minuunkin. Mihähän tajusin vasta aikoja äitini kuoleman jälkeen, mikä isäni todella on ja se oli todella suuri shokki.

Kerroit, että sinulla on sisaruksia, joten ehkä he voisit heiltä saada apua vanhemmuuteesi. En tiedä, kuinka läheisiä olette. Uskon, että sinä selviät, koska pakon edessä ihminen kyllä keksii keinot. Ennen äitini kuolemaa itsekin mietin, kuinka voin jatkaa elämääni ilman häntä. No, ensin se oli selviämistä päivä kerrallaan, mutta vähitellen aloin miettiä, mitä äitini toivoisi minun tekevän elämälläni. Hän toivoisi minun jatkavan elämääni ja tekevän niitä asioita, joista nautin ja jotka tuottivat iloa ennen hänen kuolemaansa. Kyllä siitä selviää, mutta siihen menee aikaa. On toki hyvin vaikeitakin aikoja ollut, mutta jotenkin olen niistä noussut. Vertaistuki on auttanut tosi paljon.

Jatka vaan tänne kirjoittelua, jos se auttaa. Jaksamista vaan muillekin läheisen menettäneille...





Siipi maassa | 10.5.2012 klo 13:29:56