Re: enkeleitä,onko heitä?

Iltapäivää kaikille.

hanhikki: Kiva kuulla sinustakin pitkästä aikaa. Olen samaa mieltä siitä, että äidin jättämä tyhjä aukko ei ole täyttynyt, vaikka olen yrittänyt sitä monenlaisin eri keinoin täyttää. Sitä ei täytä toinen ihminen, ei tekeminen, ei mikään, joten olen tyytynyt ajattelemaan, että hän on läsnä elämässäni, vaikka en häntä konkreettisesti näe.

Ylihuomenna aion äitini muistoksi polttaa kynttilää ja soittaa jotain hänen lempimusiikkiansa. Kunpa vain jaksaisin muistaa, että hän on läsnä ja tukee minua sieltä jostain. Edelleen. Yritän keskittyä hyviin ja positiivisiin elämänohjeisiin, jotka äitini minulle kertoi ja esimerkillään elämässään välitti. Ihailen häntä nyt vielä enemmän, kun tiedän, miten hirveän rankan elämän hän itse eli isäni vaimona ja ilman omien vanhempiensa tukea.

Jaksan edelleen ihmetellä ja hämmästellä, mistä kaikesta ihmiset ylipäätänsä voivat selvitä ja millä keinoin. Positiivisuus on varmaan yksi parhaimmista keinoista ja se, että yrittää löytää realistisessa valossa hyvät puolet elämästään. Sitä neuvoa itsekin olen yrittänyt noudattaa ja muistaa, että kyllä se aurinko paistaa sinne risukasaan. Negatiivinen asenne, viha ja kauna eivät nimittäin auta mitään ja vaan sairastuttavat ihmisen. Toki vihainen saa olla hyvistä ja aiheellisista syistä, koska positiivinen viha on hyvä käyttövoima muutokselle. Siihen vihaan ei vaan saisi jäädä kiinni, koska muuten se koteloituu ja muuttuu kaunaksi. Olen tämän huomannut isässäni viime aikoina, kun hän hyvin usein vähättelee minua (esim. on antanut minulle naurettavan helppoja ristikoita ratkottavaksi tai väittää, että jokin kirja on sinulle liian vaikeaselkoinen, kun molemmat tykkäämme lukea paljon). Kiitos vaan, mutta päätän siitä asiasta ihan itse. Äitini sen sijaan olisi rohkaissut kokeilemaan uutta ja rikkomaan rajojani siitä huolimatta, vaikka jokin asia saattaa ensin vaikuttaa liian vaikealta tai mahdottomalta. No, en juuri anna isäni asenteiden häiritä elämääni, koska teen mitä haluan ja miten haluan. Tiedän, etten voi häntä koskaan kuitenkaan miellyttää, joten ihan sama. En vain halua tulla sellaiseksi kuin hän, en koskaan.

Sekin on totta, että surra saa vaikka 100 v, jos niikseen tulee. Ei sitä suruaikaa kukaan voi muutenkaan ennakolta tietää tai määrätä.

Voimia kaikille vaiheisiinne ja nauttikaa keväästä kaikesta huolimatta.