Re: Toivottomuuden seinät

Hei,
Olen myös aika ajoin käynyt täällä lukemassa keskusteluja, mutten ole rohjennut itse kirjoittaa.

Hyvä, että kirjoitit ja sait hieman helpotusta oloosi! Minä olen myös vähän päälle kolmekymppinen ja avomiehelläni todettiin vähän aikaa sitten uusiutunut leukemia. Hän sairastui yli kolme vuotta sitten ja sai kantasolusiirron n. 2,5 vuotta sitten ja pitkään tilanne näytti todella hyvältä, mutta sitten tauti alkoi taas ilmoitella itsestään. Loppusyksystä relapsi oli tosiasia.

Hoidot ovat onneksi tehonneet hyvin, mutta sitä ei tiedä kauan tauti pysyy taas poissa. Toista kantasolusiirtoa suunnitellaan, mikä on tuonut uutta toivoa, mutta toisaalta riskit siinä operaatiossa ovat niin suuret, että pelko on myös aika kova. Meillä on kohta 3-vuotias lapsi ja toivon enemmän kuin mitään muuta, että hän ei menetä isäänsä. Tunnistan siis hyvin tuon lamauttavan pelon tunteen.

Sinä ja perheesi olette kokeneet todella kovia! Itse olen menettänyt isäni äkillisesti joitain vuosia sitten ja ikävä on edelleen kova.
Onneksi on paljon hyviä muistoja, ne ei koskaan kuole.

Tuo lause "Syöpä, josta ennen luin vaan lehdistä, onkin ympäröinyt elämämme" voisi olla minun suustani. Miehen sairaus on niin kauan määrittänyt meidän elämäämme, että en edes usko kenenkään, joka ei ole vastaavaa kokenut, ymmärtävän millaista meidän elämämme on. Ainainen pelko seurana. Pahinta on, että me luulimme jo voivamme pian alkaa taas elämään normaalia elämään.

Paljon voimia sinulle ja miehellesi ja toivottavasti toivo pilkahtaa taas elämäänne!
Vaikka se tuntuu vähän kliseeltä sanoa, että on elettävä päivä kerrallaan, niin me on huomattu, että niin todella on parasta tehdä.