Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Lähipiirissä syöpäpotilas

Re: Toivottomuuden seinät

Moikka, Carin!
Kuuluuko mitä uutta teille?

Itse koen kyllä saavani edes hiukkasen lohtua ajtuksesta, että joku muukin jossain on samassa tilanteessa kuin minä...joku toinenkin nainen yhtä peloissaa, huolissaan a kauhuissaan...että edes joku tietää edes vähän tästä helvetistä, mitä käyn läpi..

Eipä se sinänsä tietty arjessa, konkreetisti ja varsinkaan niinä pahoina, kauheina öinä yhtään auta...

Olen itse kyllästynyt kuulemaan, kun ihmiset sanovat, että muista pitää huolta itsestäsi - muuten et jaksa huolehtia toisesta... Lässynlässyn, ei se niin helppoa ole! Mutta NIIN TOTTA!

Itsekin huomaan, että kun takana on huonosti ja vähän nukuttu yö (mieheni herättelee muutaman tunnin välein vessaan...) niin kyllä silloin on toivo, kannustus, positiivisuus kaukana ja muutenkin jaksaminen kortilla...väsykiukkuilua tulee suustani ja käytöksestäni...ja sitten inhoan itseäni kun tuittuan sairaalle Rakkaimmalleni...

Tiedän, että on tärkeää nukkua ja syödä jne...mutta käytnnön tasolla pystyminen onkin toinen juttu!?! Olen täs samallla itsekin laihtunut n 13 kiloa...en pysty syömään, ennen kuin myöhään yöllä, kun päivän hommat, touhut, askareet, mieheni ruuat, lääkkeet, pesut, vessatukset, rasvaukset ym on tehty.. Silloinki - puolenyön jälkeen - syön väkisin jotain sen verran, että pysyn hengissä..

Toistaiseksi olen vielä pystynyt nukkumaan, ainakin joten kuten, alkuun oli todella pelottavia ja lyhyitä öitä, pahoja unia ja ajatuksia, pelkoa ja ahdistusta...heräsin jka aamu kauheaan itkuun..
Täl hetkel pystyn nukkumaan ne lyhyet pätkät, jotka kerkeen...ja se ei aina riitä se!

Olen pyrkinyt pitämään kiinni edes lyhyistä ulkoiluista päivittäin, käyn kävellen kauppa-, kirjasto-, ja apteekkireissut yms, niin olen n tunnin verran pois kotoa, sydän tietty huolesta sykkärällä senkin aikaa (paitsi, jos joku ystäväni on vahtimassa miestäni), mutta kehoni ja mieleni saa vähän ulkoilmaa, liikuntaa ja puhun yleensä silloin läheisteni kanssa huolistani..

Päivät vaihtelevat, meillä molemmilla - niin varmaan teillakin! On niitä parempia, vähän valoisampia päivä ja sitten taas niitä, kun on vaikeaa jaksaa taistella ja pitää tahtoa, rohkeutta, uskoa, toivoa ja luottamusta sekä periksiantamattomuutta yllä!!

Ymmärrän oikein hyvin tuon Sinun toiveesi! Itsekään en jaksa kuunnella sellaisia - mielestäni, ainakin tällä hetkellä, mahdottomia - ihmisiä, jotka eivät osaa arvostaa elämän lahjaa ja sen ainutkertaisuutta, sekä sitä kaikkea hienoa ja ihanaa mitä heillä (meillä) on ! Itse toivon ja rukoilen vain, että meille tulee vielä käänne parempaan, että saamme kokea Ihmeen ja vielä monta kymmentä yhteistä, onnellista ja kiitollista vuotta! Kaikki ne sellaiset jonnenjoutavat pikkuasiat, jotka minullekin olivat niin tärkeitä, että jaksoin niistä niuhottaa bvielä muutama kuukausi sitten ovat menettäneet merkityksensä. Olen aiemminkin arvostanut miestäni Hyvin Paljon, rakastanut ja ollut hänestä NIIN kiitollinen, mutta nyt nekin ovat lisääntyneet ja aiemmat pienet, merkityksettömät turhaumat tai toisenlaiset priorisoinnit poistuneet. Rakkaimmallani, hänen olemisellaan, terveydellään, säilymisellään (vierelläni) vain on enää merkitystä...muuta asiat tulevat sitten siellä jossain perässä..

Auringonpaisteinen hymy ja Iso, Lämmin, Tukeva, Lohduttava Voimahali Sinulle! Jaksamista arkeen, Voimia Paljon, Tsemppiä taisteluun teille molemmille! Ja Carin, pidä huolta myös itsestäsi - muuten et jaksa huolehtia Rakkaimmastasi! Syö, nuku, ulkoile! Ja tee, ajattele välillä jotain ihan muuta! Ja muistathan, kun Sinulla on seuraavan kerran yksinäinen, kylmä ja pimeä, pelottava, surullinen yö...että jossain minäkin itken kaipuuta, tuksaa, surua, menettämisen ja yksinjäämisen pelkoa...

Sydämellisin terveisin,
M :)
Ämmä40 | 28.5.2013 klo 14:03:46