Re: Toivottomuuden seinät

Moikka M,

kotona ollaan tällä hetkellä ja toivotaan että tällä kertaa pidempään. Ihan hyviä päiviä ollut takana, niistä hetkistä nautin nyt, vaikka pelko huononemisesta on koko ajan läsnä. Tulehdusarvot olivat vähän päälle sata (!) kotiin päästäessä, mutta ne nyt ovat niin korkealla taudin kulusta johtuen. Laitan käteni ristiin, ettei kova kuume nouse (kuumeiluahan ja kuumepiikkejä on ja kuuluu kuulemma asiaan)ja kunto taas laske, että joutuu sairaalaan. Mutta yritän muistaa olla murehtimatta tulevaa, muuten se vie tämänkin hetken. Ja on se kyllä totta, että saa siitä kovastikin lohtua kun tietää muita samassa tilanteessa olevia.

Olen itsekin laihtunut, mutta tuo 13 kiloa on tosi paljon! Ja ymmärrän sen kyllä, on tavattoman vaikeaa saada palastakaan ruokaa alas. Ja kun laitan miehelleni ruoan, jätän itse syömättä usein. (niin kuin se molempia auttaisi että toinen vain syö...) Tai sitten haukkaan jotain lähes seisoaltani, en jotenkin saa itseäni "lepoon" nauttiakseni ruokailuhetkestä. Minulle taitaa riittää se, että mieheni saa syödyksi jotain. Ihmeellinen ajatusmaailma, mistä lie tulee... En kenties pidä itseäni tarpeeksi arvokkaana jotta huolehtisin itsestäni? Tai varmasti rakastan miestäni niin paljon, että keskitän kaikki voimani häneen.

Itse en ole pystynyt nukkumaan ilman lääkitystä aikoihin. Olen väillä toki kokeillut, joskus se onnistuu jotenkin, joskus ei ollenkaan. Saan turvattua uneni, kun otan nukahtamista auttavaa. Ja kun mieheni on kotona, herään kuitenkin jos hän tarvitsee jotain, niin syvässä unessa en ole.

Nyt lähden taas kuulostelemaan, kipuja on...Kiitos kirjoituksesta, Voimia paljon sulle! Ihania kesäpäiviä on, mutta on niin raastavaa kun niistä ei voi yhdessä kunnolla nauttia. Tää on painajaista. Muistan todella kaikessa tässä, etten ole yksin, sinäkin olet pelon keskellä. Iso lohdutus- ja myötätuntorutistus sinulle =).