Re: Toivottomuuden seinät

Moi, Carin! Ja muutkin, tietty.. Miehesikö on nyt siis sairastanut 1,5-2 vuotta? Meillä Xeloda eka kuuri, toinen viikko, menossa ja on kyllä yhtä helevettiä seurata Rakkainpani alati huononevaa vointia, lämpöä, huonovointisuutta, väsymystä, heikotusta, ruokahaluttomuutta... Minunkaan miestäni ei ilmeisesti leikata - on jo niin pahst ja laajast levinny...
Miten Sinulla / teillä toiminut henkinen tuki ja apu? Kriistöntekijöitä? Vertaistukea? Minusta tuntuu, että meidät jätetään aika lailla yksin tästä helevtistä selviytyilemään... Tukihenkilö olisi hieno juttu, mutta ei semmoista ainkaan ole ehdotettu - miehelleni sain yhden henkilön numeron, jolle hän kerran soittikin... Tuleva - toinen viikko - jännitää, vointi: saadaanko eka kuuri vietyä loppuun??!!? Tulevat verikoeet? Ja pystytänkö toista kuuria antamaan...???!!! Mustaa, pelottavaa, yksinäistä, todella ahdistavaa ja masentavaa tämä on. Vaikka pitäisi jotenkin pystyä nauttimaankin siitä yhteisestä, jäljellä olevasta ajasta, joka meillä vielä on... Vaan ei tässä hirveästi pysty iloja ja nautintoja mistään repimään...toinen ei jaksa kuin maata...ja lukea, siis... Oletko tavannut itseäsi itsesyytösten ym keskeltä? Minä usein ihmettelen, miten olen voinutkin olla niin sokea ja itsekäs, etten ole huomannut / tajunnut, miten pahasti Rakkkainpani asiat ovat - pidin häntä vain vähän väsyneenä, liikaa töitä tehneenä...
Tsemppiä, Paljon Voimia, Siunausta ja jaksamista arkeesi ja eloonne, Carin!
M