Re: Toivottomuuden seinät

Moi, Carin! Kirjoituksesi kolahti, voisi olla oamni...paitsi, että minun mieheni kohdalla hoidot on jo keskeytetty...

Olen NIIN pyörittänyt samoja ajatuksia: miksen se voi olla minä!!?? Enkä myöskään näe elämää tai yhtään mitään jatkumoa mieheni jätettyä minut lopullisesti.... Olen itkenyt melkein viikon, välillä puhumme ja sovimme "viimeisistä" asioista ja tietysti hoidan miestäni...yöt ovat pahimpia, kun olen yksin hereillä ja suren, kaipaan, pelkään...

Mieheni on kotihoidossa, olemme sopineet, että niin pitkään kuin vain mahdollista - toivottavasti loppuun saakka..

Toisaalta tiedän, että kaikki ne kauniit, ihanat, vahvistavat asiat ja opit, joita olen häneltä saanut ja mitä olemme yhdessä kokeneet kulkevat aina mukanani ja mieheniRakkkainpani AINA sydämessäni ja mielessäni...mukanani..

Toivomme yhä ja Aina, viimeiseen asti (ja uskomme, luotamme, rukoilemme), että vielä tulee käänne parempaan, ja saamme yhteisiä, ihania, onnellisia vuosia, paljon!

Vaikka on vaikeaa, mahdotontakin käsittää, ymmärtää ja varsinkin hyväksyä, joskus kuitenkin ajattelen, että kai näin sitten oli tarkoitettu...ja minulla ja meillä muilla jäljelle jäävillä on täällä vielä jotain tehtävää...

Iso, lämmin, tukeva voimahalaus Sinulle, Carin! Ja vaikka tämä varmasti kuulostaa typerältä, niin yritäthän nukkua, syödä ja ulkoilla että jaksat...!!??

Voimia, tsemppiä ja jaksamista, lämpöisin ajatuksin, toinen samassa tilanteessa...
M :)