Re: Taistele vai sopeudu?

Potilaana usein miettii murheita, joita sairaus omaisissa, läheisissä ja rakkaissa herättää, ja minullakin on pienet lapset, vasta 5- ja 7-vuotiaat. He ovat kuitenkin sopeutuneet tähän tilanteeseen hyvin, ja saaneet olla minun kanssani nyt jopa enemmän kuin ennen tätä sairautta. He siis ovat saaneet tuntea olevansa turvassa, vaikka välillä jouduinkin viettämään aikaa mm. sisätautiosastolla. He ovat nähneet minun toipuvan, joten en usko että he pitävät syöpää peikkona, kun siitä on heille rauhallisesti yksi asia kerrallaan kerrottu.

Aikuiset lapset tietysti prosessoivat sairautta eri tavalla, ja he saattavat olla pettyneitä elämälle - ei Sinulle! - uuden sairauden tullessa. Todennäköisesti he hankkivat käsiinsä kaiken liikeävän tiedon rintasyövästä ja jäävät ikäänkuin seuraamaan, miten Sinä tähän tautiin suhtaudut. Jos osoitat avoimesti tunteitasi, se rohkaisee myös heitäkin tuntemaan, mutta jos jatkat elämääsi kuin ennenkin, he eivät ehkä uskallakaan sanoa mitään, koska tietävät Sinun yrittävän, "taistelevan" ja tekevän parhaasi.

Joten, jos palaan alkuperäiseen aiheeseesi, niin armon kokemisen siemen on armollisuudessa omaa itseään kohtaan: jos annat itsellesi luvan olla heikko, saat myös apua, ehkä enemmän kuin toivoitkaan. Ehkä jopa ylläviltä ihmisiltä ja tahoilta. Eivät "taisteluhuudot" todellakaan ole pahantahtoisia toivotuksia, vaan pikemminkin kysymyksiä ja huutomerkkejä ilmassa.

T. Karhutar