Re: Äidin menettäneet

Itse menetin äitini reilu kuukausi sitten (olen 25v.). Taudin toteamisen alussa minäkin ajattelin, että kyllähän tästä nyt selvitään, muuta vaihtoehtoa ei ole. Syöpä kuitenkin uusi, jolloin menin ikään kuin paniikkiin ja suljin asian pois mielestäni, en halunnut kuulla siitä sanallakaan. Kun sitten itse olin vihdoin valmis puhumaan, ei äitini, eikä isänikään, enää ollut.

Oikeita vastauksia näihin kysmyksiin ei varmastikaan ole, mutta omien kokemusteni pohjalta sanoisin, että ole lapsillesi mahdollisimman avoin. Kerro heille, jos jokin asia painaa mieltäsi tai mitä toivoisit heidän tässä tilanteessa tekevän. Minä ainakin olen miettinyt, mitä olisin voinut tehdä enemmän äitini hyväksi, helpottaakseni hänen oloaan. Jäin myös kaipaamaan jonkinlaisia neuvoja mitä tehdä, kun äidistä aika jättää. Miten järjestän hautajaiset, mitkä ovat hänen lempikukkiaan, mitä tehdään vaatteille, miten jatkan omaa elämääni...

Toki äidit toivovat lapsilleen vain parasta, eivätkä halua, että he jäävät loputtomasti suremaan. Myös lapset tietävät sen, mutta silti se on hyvä sanoa ääneen. Kertoa, että tekevät sitä mikä itsestä tuntuu hyvältä eivätkä välitä siitä mitä muut sanovat tai ajattelevat.

En ole paras ihminen kertomaan miten surusta pääsee yli, sillä oman äitini kuolemasta on vasta niin lyhyt aika, että se tuntuu hyvin kaukaiselta ellei mahdottomalta. Elämän on kuitenkin jatkuttava. Minun on mentävä eteenpäin, sillä niin uskon myös oman äitini toivoneen, vaikkei hän sitä koskaan minulle sanonutkaan.

Todella paljon jaksamista koko teidän perheelle! Uskon, että löydät oikeat sanat, jotka sanoa lapsillesi.