Re: Äidin menettäneet

Iltaa!

Olen itsekin ollut hetken pois palstalta ja yrittänyt saada ajatuksia pois syövästä ja äidin kuolemasta. Nyt se on kuitenkin taas ollut läsnä äitienpäivänkin muodossa. Myös haudalle saatiin kesän kunniaksi äidin laatta hautakiveen, joten senkin myötä jotenkin taas on tullut todellisemmaksi, että mitä on oikein tapahtunut. Äitini kuolemasta on nyt kolmisen kuukautta.

Olemme kyllä totisesti kohtalotovereita, minullakin ensimmäinen äitienpäivä ilman äitiä, viime vuonna siihen aikaan olimme äitini ja isäni kanssa äitienpäivälounaalla (päivää ennen äitin leikkausta), ja muistan äitini sanoneen "näinköhän tämä on viimeinen ateriani". Eipä sitä silloin vielä olisi voinut uskoa, että vaikka se ei viimeinen ateria ollut, niin viimeinen äitienpäivälounas kuitenkin.

Minullakin muistot äidin sairausajoista tulvii koko ajan mieleen, kelaan niitä uudestaan ja uudestaan... tuntuu, että olen paljon tukahduttanut tunteitani töissä käymiseen, enkä ehkä ole vielä kunnolla edes käsitellyt äidin kuolemaa. Aika ajoin kuitenkin itku tulee, ikävää koen päivittäin.

Olen itsekin miettinyt, että miltä tuntuisi työskennellä saattohoidossa. Toisaalta äidin kuoleman jälkeen olen ruvennut suhtautumaan kuolemaan ihan eri tavalla ja joskus miettinyt, että jos omalla ammatillani voisin auttaa saattohoito-osastolla, ehkä sen vielä joku päivä teenkin, kunhan aikaa on kulunut. Nyt kuitenkin tuntuu raskaalta ajatuskin kohdata kuolema silmästä silmään, äidin kuolemasta on kuitenkin vielä niin vähän aikaa.

Suru todellakin aaltoilee, mutta onneksi kesä tulee ja tuo vähän lohtua ja valoa pimeyteen ja ikävään. Kiitos, että olette siellä ja että voin jakaa näitä ajatuksia ja lukea teidän ajatuksianne. Se tuo suurta lohtua juuri nyt!

Halein,
apeainen