Re: Me kaikki rakkaamme menettäneet!

Huomenta Bablo sekä muut kohtalotoverit.

Täällä on aivan ihana keskustelu monenlaisista asioista.

Voi mistähän aloittaisin. No, minun äitini tiesi kuolevansa jo 3 kk ennen kuolemaansa. Myöskin sitten, kun oli jo sairaalassa ja oli siirretty saattohoitoon omaan huoneeseen, niin tiesi että lähtö oli lähellä. Suurimman osan aikaa hän oli jo henkisesti jossain muualla ja tajuton. Nukkui paljon. Hän sitten sanoi, että tämä taitaa nyt olla se viimeinen osoite. Silloin vielä itse soitti isälle ja kertoi, missä huoneessa on. Seuraavana aamuna soitti hoitaja, joka sanoi äidin pyytäneen meitä tulemaan, kun ilmeisesti aavisti kuolevansa. Tietysti me mentiin sinne heti. Äitini oli lopussa hyvin sairas ja halusi pois. Oli kovat kivut, ruoka ei maistunut, jatkuva paha olo ja syöpäkasvain oli siis täyttänyt koko mahan. Hän itse sanoi, että ajatelkaa, että se on myös helpotus, niin minulle kuin teillekin. Eli hänkin enemmän huolehti meistä jälkeenjäävistä kuin itsestään. Sitten hän ilmeisesti antoi itselleen luvan lähteä, koska kuoli seuraavana aamuna. Juttelin hänen lääkärinsä kanssa myöhemmin äidin viimeisistä viikoista. Kipuja hänellä ei ollut ja hän nukkui hyvin. Ruoka vaan ei enää maistunut.

Niin, sitten niistä ystävistä. Minullakin on suurin osa ystäviä sellasia, jotka eivät ole tätä läpikäyneet. Olen huomannut saman yhden kohdalla, että kun minulla oli se pitkä hiljaisuus, niin hän ilmeisesti kai suuttui minulle. En tiedä..toisaalta sitten ei ehkä tiedä mitä sanoa, vaikka olen suoraan tilanteestani sanonut. Minullakin on aikoja, jolloin en jaksa olla yhteydessä sukulaisiin ja ystäviin, vaikka tiedän, että monet heistä välittävät oikeasti. Ei vaan jaksa yksinkertaisesti. Toisaalta tässä on ollut muutakin huolta, ettei vain toi äidin menetys. No, katotaan nyt miten käy.

Suosittelen minäkin rohkeasti ammattiavun hakemista, jos tuntuu, ettei itse jaksa. Minullakin kesti kauan tajuta, ettei minun tarvitse eikä pidä kaikkia taakkoja yksin kantaa. Minulla on sekä lääkitys että keskustelu. Tosin lääkitystäni pitää rukata, kun diagnoosini ei taida olla se mikä luulin. Vertaistuki on lähes parasta mitä on ja on hyvä, jos lisäksi on muuta tukiverkkoa. Älkää jääkö yksin surunne ja pahan olonne kanssa. Minun äitini aina sanoi, että vahva ihminen on se, joka uskaltaa myöntää haavoittuvuutensa, heikkoutensa ja oman tarvitsevuutensa. Ihan totta. Ei ihminen ole mikään yksinäinen saari valtameressä, vaikka välillä siltä tuntuisi. Itse olen sitä mieltä, että todellinen vahvuus ja voimavarat avautuvat itselle vain sen kautta, että hyväksyy omat virheensä, vajavaisuutensa ja sen, että todella tarvitsee muita. Se on rankka tie, mutta suosittelen sitä kuitenkin.

Minäkin uskon tuonpuoleiseen elämään ja äitini on ilmestynyt monin tavoin elämääni kuolemansa jälkeen. Uskon, että hän kulkee rinnallani suojelusenkelinä ja puuttuu tarvittaessa asioihin. Minä tiedän, että me tapaamme vielä. Elämä ei pääty tähän. Olen ainakin kerran nähnyt unen, jossa hän auttoi minua. Se oli varoitus. Aika jännää.

Jaksamista ja voimia teille kaikille. Joo, tuetaan me täällä toisiamme tässä suruprosessissa.