Re: Me kaikki rakkaamme menettäneet!

Hei!

Luin viestejänne ja sain hyvän käsityksen siitä, mitä minulla on vielä edessä - aitini kuolemasta kun on vasta vähän reilu kuukausi. Ehkä minäkin olen jotenkin patouttanut tunteitani, se on ollut sellainen selviytymiskeino, jotten koko ajan surisi ja itkisi. Onko se sitten hyvä sekään? Ehkä jossain vaiheessa murrun täysin ja menetän työkykyni, mistä sitä tietää...

Nukkumaan olen pystynyt, mutta päiväaikaan (kun olen yksin) en oikeastaan pysty muuta miettimään kuin äitiä ja hänen viimeisiä päiviään. Ne vaan muistuvat koko ajan mieliini. Toisaalta ne on viimeiset muistot äitistä, mutta toisaalta sitä toivoisi, että muistaisi niitä asioita ja muistoja, jolloin kaikki oli hyvin. Ehkä sekin aika vielä koittaa, kun sairauden ajan muistot pyyhkiytyvät mielestä?

Välillä en edes muista, että äiti on kuollut - asia tuntuu niin absurdilta vielä. Ehkä en ole vielä asiaa täysin ymmärtänytkään.

Olen miettinyt myös ammattiapua. Ihmettelen, mihin ystäväni ovat jääneet nyt kun heitä oikeasti tarvitsisin. Ajattelevatko, että "sillä on niin rankkaa, että en nyt viitsi ottaa yhteyttä", vai mitä? En toisaalta viitsisi "kerjätä" apuakaan. Mutta ihmettelen sitä, kuinka ihmisille on vaikea kysyä, miten minulla menee tai suhtautua järkevästi minuun.

Kirjoittaminen tänne auttaa minua. Tiedän, että läsnä ovat ihmiset, jotka minua ymmärtävät ja kokemuksien vaihto on parasta terapiaa.

Voimia kaikille teille kevääseen! Pidetään toisistamme huolta!