Re: Me kaikki rakkaamme menettäneet!

Hei!

Äitisi tarina on hyvin samanlainen kuin minun äitini: äitilläni myös kasvain peitti lopulta koko mahan ja vaikeutti syömistä, hengittämistä yms. Tuntuu hassulta, että olin niin sokea, että en tajunnut, kuinka yhden hengen huoneeseen siirto tai lääkityksen lisääminen ei saanut minua vieläkään luovuttamaan tai ymmärtämään, että äiti on oikeasti kuolemassa. En pystynyt hyväksymään asiaa, enkä uskomaan siihen. Olen itse taistelija, olen selättänyt paksunsuolentulehduksen, joka piti olla krooninen sairaus, joten uskoin, että ihminen pystyy vielä parantumaan. Äitini söi hivenaineita aina viimeiseen päiväänsä asti ja sai niistä ilmeisen helpotuksen kipuihinsa. Hyvä niin, turhaa se ei siis ollut, vaikka parantuminen ei enää mahdollista ollutkaan, valitettavasti.

Vielä epäröin ammattiapuun tarttumista. Kävin kyllä psykologilla äidin saattohoidon aikana isäni kanssa. Jotenkin tuntuu, että sekin, että olen saanut vähän jutella ihmisille (niiden vähäisten ystävien, jotka ovat ottaneet yhteyttä) asioista ja äidistä - niille ihmisille, jotka tunsivat äitini ja minun ja äitini suhteen, on siitä ollut suuri apu. Viime päivinä on tullut sellainen fiilis, että kyllä minä 26-vuotias aikuinen ihminen pärjään kyllä arkisessa elämässä, mutta se mitä kaipaan on äiti, jolle sai puhua kaikista asioista ja joka ymmärsi ja tuki minua kaikessa. Sellaista ihmistä ei voi tulla kenestäkään muusta. Äiti tunsi minut parhaiten, ja koska olin hänen tyttärensä, hän oli ylpeä, jos minulla oli onnistumisia tai osasi sanoa ne oikeat sanat, kun oli vaikeaa. Sellaista ihmistä ei löydy ja sellaista ihmistä minä kaipaan.

Päivä kerrallaan. On päiviä, jolloin on hyvä olla, helppoakin, mutta välillä tunteet ja ikävä tulee vahvasti pintaan. Mutta ihmehän se olisi, jos tällaisessa tilanteessa olisi täysin tunteeton. Olen äitini tytär.

Sekavaa tekstiä tuli taas, mutta oli taas pakko kirjoittaa tänne. Voimia ja jaksamista teille kaikille myös! Kiitos siitä, että olette olemassa tukena :)