Re: Isän vierailu

Hei, isäsi kuolema on niin tuore asia vielä, että tunteesi ovat täysin ymmärrettäviä. Koin itsekkin samanlaisia tuneita epäuskosta kauheaan epätoivoon. Oli kuin olisin elännyt keskellä pahinta painajaista ja pelkoa. Eihän nyt MINULLE voi käydä niin, että menetän isäni syövälle. Tähän asti kun olin aina ajatellut hoitaessani saattohoito potilaita, että jos itse olisin omaisen roolissa en koskaan selviäisi vanhempani kuolemasta. Ja sitten yks kaks olinkin omaisena isäni kuolivuoteen ääressä. Ja siitä vain selvisin vaikka surutyötä edelleen teenkin.

Nyt kuitenkin vuosi isän kuoleman jälkeen suru on muuttanut muotoaan epätoivosta jälleennäkemisen toivoon. Mietin paljon hyviä hetkiä isäni kanssa ja osaan peräti nauraa hänen jutuilleen ja monelle tilanteelle, jotka tuovat isän mieleen, koska hänellä oli tapana letkauttaa aina jotakin hauskaa tilanteessa kuin tilanteessa. Välillä itken ikävästä kuin pikku lapsi mutta sen jälkeen olo on sitten helpottunut ja taas voin ajatella isää hyvillä mielin. ja toisinaan säpsähdän ajatusta kun olen meinannut soittaa isälleni ja sekunnin päästä tajunnut, että isä on kuollut enkä voikkaan puhua hänen kanssaan. Joten ajatukset seilaavat laidasta laitaan äläkä epäile etteikö se kuuluisi suruun, varsinkin nyt sinun kohdalla, joka olet menettänyt isäsi vastikään.

Itse käyn puhumassa surustani ammatti-ihmisen kanssa, koska tuntui, että suru on liian raskasta kantaa yksin. Pappani kuoli n. kaksi kuukautta ennen isääni 69- vuotiaana yllättäen ja hänen kuolemansa oli jo kova paikka koska hän oli myös hyvin läheinen minulle ja lapsilleni ja sitten, kun isä kuoli melkein heti pappan perään, se tuntui jo liika raskaalta taakalta kantaa yksin. Siellä "terapiassa" saan puhua samat asiat niin monesti kuin haluan ja, kun ihminen jolle puhuu on vieras, niin saa sanotuksi paljon sellaisia asioita, joita ei läheisten kanssa tule ajatelleeksi ja puhutuksi. Ammatti-ihmisellä on kuitenkin erilainen perspektiivi tuoda asioita esille.

Yritä jaksaa ja muista ettet ole ajatustesi kanssa yksin. Me monet olemme käynneet ja käymme samoja tunteita läpi kuin sinä ja se on aivan normaalia surutyössä. Kieltämisestä epätoivoon ja epäuskoon ja sitten kaiken hyväksymiseen. Itse olen vielä matkalla isän kuoleman hyväksymiseen mutta kyllä sekin hetki vielä joskus koittaa...