Re: Vastaus

Uskaltaudun kertomaan oman tarinamme.
En halua tarinallani muuta kuin rohkaista.
Uskon Jeesukseen, Jumalaan ja Pyhään Henkeen.
Meillä oli 4 ihanaa lasta vielä 10.8.2005.
Menetimme heistä nuorimman 11.8.2005 AML-leukemiaan.Häntä hoidettiin Helsingissä Lastenklinikalla os 10:llä.Pinjamme menehtyi sepsikseen, jota ei saatu hallintaan lääkkeillä. Tyttösemme kuoli sisäisiin verenvuotoihin.Kaikkien kristtittyjen rukouksista huolimatta...

Hän sai elää 2v 7kk 12 pv, joista jokaisesta hetkestä olemme kiitollisia.
Mielestäni Pinjamme eli täyden elämän. Meidän normaalissa mittapuussa hänen elämänsä jäi kesken, mutta uskon, että hän sai toteuttaa sen tehtävänsä mitä varten hän tänne syntyi. Olemme onnellisia, että hän syntyi juuri meidän tytöksemme 30.12.2002 talvisena tähtiyönä...Että saimme elää tämän ajan ja Pinjan elämän verran rinnallaan rakastamassa ja hoivaamassa häntä.

Suru on ollut hirveää ja raskasta, mutta myös valoisaa, sen vuoksi, että uskomme iankaikkiseen elämään. Ei Pinskutin ole kuollut, vaan odottaa meitä Taivaassa. Olipa Taivas nyt tai tulevaisuudessa tytöllämme, hyvässä paikassa hän nyt on terveenä ja onnellisena. Onko se paratiisi vai millainen paikka, missä odotetaan lopullista elämää...sillä ei ole väliä, vaan sillä että näemme jälleen.

Minulta ei kukaan voi viedä tätä uskoa. Sitten kun kuolen ja en näkisikään lastamme, se on sen ajan tuska. Uskon nyt näin ja siksi uskon yhä Jumalaan. Taistelua ja epäuskoa olen käynyt läpi, mutta uskon että "kivun kautta Jumala luo uutta" ja Hän on auttanut, kantanut ja antanut voimaa jaksaa ja jatkaa elämää.

Jumala on rakkaus. Meidän tehtävämme on rakastaa toinen toistamme. Siitä maailma näkee, että meillä on Jumala, kun meillä on keskinäinen rakkaus.
Ei tuomita toinen toistamme. Jumala tietää, miksi mitäkin tapahtuu itsekunkin meidän elämässä. Välttämättä koettelemusten puristuksessa emme sitä näe, emmekä hyväksy ja ymmärrä... Mutta jonakin päivänä varmasti.

Pinja sai elää rakastettuna, vanhempien ja sisarusten ja suvun, ystävien huomioimana pienen onnellisen elämänsä. Hän kuoli käsi äidin kädessä, luovutin käden enkelin käteen...Ja suojelusenkelinsä kantoi Pinjamme Jeesuksen syliin paranemaan.
Koen sen kauniina ja ihanana lapsellemme, vaikka se oli rajua koettavaa minulle äidilleen siinä vierellä...

Ikävä on yhä, 2v 7kk 12 päivää jo kulunut siitä kun Pinja kuoli, mutta rakkaus yhä tallella!
Pitkä tie tähän on ollut ja varmasti pahoja hetkiä tulee vielä, mutta tiedän että selviän niistä. Jaksamme perheenä tukea toinen toistamme. Mikään ei pelota enää, ei kuolema eikä elämä.

Olemme oppineet elämään tämän ikävämme kera...Ja kuten raamatussa Jobin elämä kertoo...hän menetti kaiken...
Minulla on vielä niin paljon kuitenkin hyvin.
Eletään hyvin tämä päivä.
Rukoillaan, vaikkei aina vastata ,kuten me tahtoisimme.
Uskotaan. Toivotaan. Rakastetaan!

Eräänä päivänä uskomme vaihtuu näkemiseen <3

Ihanaa kevättä kaikille teille <3
Siunaten, Pinjaenkelin äiti Marju