surusta selviäminen

Hei. Olen uusi täällä, mutta haluaisin kuulla muiden kokemuksia vastaavassa tilanteessa. Siis:

Äitini kuoli kuun puolivälissä vain 51-vuotiaana ja jäimme isäni kanssa kahden. Päivät menevät välillä melkoista vuoristorataa. Työ ja ystävät auttavat saamaan välillä pientä "hengähdystaukoa surusta", kun asiaa ei ehdi ajatella, mutta etenkin illat ovat rankkoja. Ikävä ja ahdistus iskee, kun tulee hiljaista.

Vaikka surutyötä ehti jollain tapaa tehdä jo saattohoidon aikana, tuntuu ettei tähän tyhjyyden tunteeseen voinut valmistautua mitenkään. Seuraavaksi pitäisi alkaa laittamaan äidin tavaroita pois, mutta olen lykännyt tehtävää vain eteenpäin, sillä se tuntuu jotenkin ylivoimaiselta tehtävältä tällä hetkellä. Vaikka oman surun kanssa onkin paljon työstämistä ja hetkittäin maailma tuntuu romahtavan, on suurin huolenaiheeni kuitenkin isäni.

Perheessämme äiti oli aina se, joka hoiti asioita ja piti kodin kunnossa. Isälleni äiti oli kaikki kaikessa. Nyt olenkin huolissani hänen jaksamisestaan. Päällisin puolin hän vaikuttaa olevan kunnossa, mutta tietyt toimintamallit ovat mielestäni jotenkin huolestuttavia tai pitäisikö sanoa "paljastavia". Haluan auttaa isääni niin paljon ja hyvin kuin pystyn, mutta joskus tuntuu, että oman itsensäkin kanssa on niin paljon selviämistä, että ei jaksaisi kantaa ns. kahta taakkaa.

Olen myös muuttamassa muutaman kuukauden päästä jälleen omaan asuntoon (asuin äidin sairauden aikana kotona). Olen tottunut omillani asumiseen jo opiskeluajoista asti, joten huomaan kaipaavani välillä omaa rauhaa, mutta syyllisyys isän yksin jäämisestä painaa mieltä. (Muutan kuitenkin saman kaupungin sisällä.)

Onko kukaan muu (ollut) vastaavassa tilanteessa? Miten vanhempanne ovat selviytyneet puolisonsa kuolemasta? Millaisia "selviytymisstrategioita" he ovat käyttäneet? Kuinka nopeasti he ovat jatkaneet elämäänsä?