Re: surusta selviäminen

Oma tarinani on hyvin masentava, sinulla tuntuu olevan välit kunnossa isäsi kanssa:

Oma äitini kuoli vähän yli vuosi sitten. Itse olen ainoa lapsi, ja isäni jäi yksin omakotitaloon satojen kilometrien päähän. Suhde isääni on kohtalainen - olemme puheväleissä, mutta isän juominen on jättänyt jälkensä minuun. Äitiäni rakastin. Hän oli hyvin kiltti, hyväluonteinen, huolehtiva, täysin toista ääripäätä kuin isä. Äidin sairastuttua ohimenevät empatiantunteet isää kohtaan hävisivät hyvin nopeasti, kun mietin edellistä 40 vuotta, minkälainen ihminen hän on ollut. Itsekäs ja julma. Luottamus ja kunnioitus on hävinnyt aikoja sitten. Isän reagointi äidin kuolemaan oli tyypillinen: viikon sisällä kuolemasta hän alkoi hysteerisesti etsiä deittipalstoilta seuraa - viisi kuukautta kuoleman jälkeen hän ilmoitti menneensä kihloihin. Kieltäydyin tapaamasta uutta puolisoa. Sanoin että haluan surra rauhassa. Nyt on talo myyty, ja isä asuu kihlattunsa kanssa hänen asunnossaan. On eläkerhoa, ulkomaanmatkaa ja kaikennäköistä muuta kivaa - tiedän että tämä kuulostaa ironiselta, mutta miltä minusta pitäisi tuntua? Uuden puolison olen nyt jo tavannut - vaikuttaa ihan normaalilta, jopa kivalta ihmiseltä. Mutta hänpä tietää asioista vain toisen puolen, sen mitä isäni on kertonut.