Re: surusta selviäminen

Hyvää sateista iltapäivää.

Kirjoitan minäkin tänne pitkästä aikaa. Lämmin ja syvä osanottosi äitisi poismenon johdosta.

Oma äitini kuoli yli vuosi sitten ja jäin myöskin isäni kanssa kahden. Isäni on myös 69 v, mutta selvinnyt suhteellisen hyvin äidin kuolemasta. Hän oli jo tehnyt kaikki kotityöt pitkän aikaa, joten niitä ei hänen tarvinnut opetella. Sanoisin, että ekat kuukaudet äitini kuoleman jälkeen olivat vaikeimpia isälleni ja minulle.

Se on totta, että jokainen suree omalla tavalla ja ajallaan. Vaikka sitä on ehkä nyt juuri vaikea sinun uskoa, niin aika auttaa. Suru ei kokonaan mene pois, mutta se jotenkin laimenee. Minäkin uskon Cambrigden tavoin, että tapaan äitini vielä ja että hän on edelleen läsnä, mutta toisessa olomuodossa. Olen saanut siitä paljon merkkejä äitini kuoleman jälkeen. Itse kävin äitini tavaroita läpi hänen hautajaistensa jälkeen, koska ne kaikki jäivät minulle. Nyt en ole aikoihin niihin koskenut, mutta tarpeen vaatiessa kaivan ne esille. Osalle ei ole vielä edes löytynyt paikkaa. Sinä teet sen omaan tahtiisi, kun siltä tuntuu. On aikoja, jolloin ei pysty katsomaan kuvia tai käymään läpi niitä tavaroita.

Minustakin oli hyvä asia, että olit äitisi luona hänen viimeiset hetkensä. Ei siihen toisen ihmisen kuolemaan voikaan oikein valmistautua mitenkään eikä varsinkaan siihen tyhjyyden tunteeseen. Alussa tosiaan on suuri suru, tyhjyys, mutta toisaalta helpotuksen tunne, että omaisen tuskat ovat vihdoin poissa ja hänellä on hyvä olla, siellä jossain rajan tuolla puolen.

Hienoa, että olet isäsi tukena, koska ei siinä oikein voi muuta tehdä. Tietysti lapsena tuntee velvollisuutta auttaa omaa vanhempaansa, niin minäkin omaa isääni. Varsinkin nyt, kun olemme kahden ja tiedän, että jonain päivänä isäni tulee tarvitsemaan apuani. Tärkeintä olisi, jos jotenkin pystyisitte jakamaan sen menetyksen ja surun, mikä äitisi kuolemaan liittyy. Myös minun isälleni äitini kuolema oli tosi kova paikka henkisesti. Hän on mennyt elämässä eteenpäin siten, että on jatkanut päivittäisiä rutiineja ja keksinyt itselleen kaikenlaista tekemistä. Hän kertoi minulle, että ekat 10 kk olivat vaikeita, mutta sen jälkeen suru alkoi helpottaa. Hän on hyväksynyt sen, että on nyt yksin ja ilmeisesti se on auttanut häntä jaksamaan. Hän asuu omakotitalossa ja siinä riittää kaikenlaista puuhaa.

Itse yritin jatkaa elämääni niin normaalina kuin suinkin äitini kuoleman jälkeen. Menin melko pian töihin ja aloin tehdä asioita, jotka tuottivat minulle tyydytystä ja antoivat iloa ennen hänen kuolemaansa. Elämä ei lopu läheisen kuolemaan, mutta se voi muuttua kyllä todella paljon. Kannattaa pitää kiinni jonkinlaisista rutiineista, kertoa ystäville (jotka jaksavat kuunnella) ja tehdä asioita, jotka voimaannuttavat. Itse kirjoittelin tänne paljon silloin vuosi sitten, mutta nyt harvemmin.

Yhtä oikeaa tapaa ei ole, joten kannattaa kuunnella omia tuntemuksiaan ja seurata niitä. On hyviä ja huonoja päiviä. On päiviä, jolloin töissä esimerkiksi ajatukset harhailee ihan minne sattuu, vaikka yrittää keskittyä töihin 100 %. On päiviä, jolloin ikävä helpottaa hetkeksi ja päiviä, jolloin on lohduton ikävä. On päiviä, jolloin itkettää koko ajan ja päiviä, jolloin itkua ei tule ollenkaan vaikka haluaisi itkeä. Ajan kanssa kuitenkin suru helpottaa ja päällimmäiseksi nousevat kauniit muistot äidistä. Minua on auttanut jaksamaan se, kun ajattelen mitä äitini olisi tietyssä tilanteessa ajatellut tai tehnyt. Toisin sanoen olen päättänyt monilta osin jatkaa häneltä saamaani henkistä perintöä.

Toivottavasti ajatukseni auttoivat sinua. Voimahaleja ja jaksamista sinulle kovasti ja kaikille muillekin läheisensä menettäneille. Muistakaa, että te ette ole yksin. Täältä saa vertaistukea.