Re: Tämä heilahtelu

Kiitos hilleviivi. Niinhän se on, että yrittää olla vahva ettei näyttäisi muille kuinka vaikeaa onkaan kun niillä läheisilläkin on niin vaikeaa. Joskus se ei vaan onnistu ja sitä on surtava suru pois, ainakin hetkeksi, vaikka se siellä kytee aina ja oma sairaus puhuttelee kovallakin kädellä. Sairaalassa sitä tapaa paljon kohtalotovereita ja minua on todella ruvennut askarruttamaan se, missä vaiheessa hoidot lopetetaan ja aletaan vaan odottamaan sitä jotakin. Vuodekaverinani on pariinkin kertaan ollut ihania vanhempia ihmisiä joille on suoraan sanottu, että seuraaavaksi aloitetaan saattohoito. Toinen rouva oli yksinäinen ihminen ja kovin tuntui pahalta kun hänelle "etsittiin" sitä paikkaa, missä voisi olla, kun kotona ei yksin pärjää. Itselläni on taas kuun lopussa meno ja CT-kuva jolloin lääkäri vasta päättää mitä sitten jatkossa tapahtuu. Täytyy taas vaan odottaa ja toivoa. Mieli se ailahtelee ja kyyneleet on herkässä, mutta annetaan niiden valua ja kerätään siitä rohkeutta. Ajatuksin!