Re: Miten saisin itkun ulos, kiukkua tulee ja muuta...

Hei! Sinulla on vuoden sisään tapahtunut kaksi traagista asiaa, ja selvää on että myös toipuminen kestää. Kaikella on aikansa.

Sehän on "puoli voittoa" että olet hyvissä ajoin jaksanut hakea apua ja käydä juttelemassa ahdistuksestasi. Minä pohdin ainakin kuukauden pari ennen kuin soitin hoitajalle, yritin pärjätä. Aikaa miehen kuolemasta oli mennyt silloin puoli vuotta.

Minulle työ oli ns. terapiaa, sain päivät olla ihmisten parissa, työkaverit tukivat ja sain heille purkaa tuntojani. Nyt jälkeenpäin olen ajatellut, että varmaan jossain vaiheessa he olivat jo rasittuneita kuuntelemaan, mutta jaksoivat silti. Kiitos heille.

Paperihommat, perunkirjat ym. veivät kyllä energiaani aivan tolkuttomasti, koska yksin sen jouduin tekemään, juoksemaan virastosta toiseen ja hakemaan lappua ja lippua. Nuorin lapsi oli vasta 15 v., joten myös maistraatti oli mukana kuvioissa. Onneksi sitä omaisuutta ei sitten ollut niin paljoa, että olisin joutunut tekemään maistraatille vuosittain tiliä lapsen varoista, menoista ja tuloista. Sitten kun perunkirjoitus oli ohi, tuli jonkinlainen tyhjiö, kun ei tarvinnutkaan juosta joka päivä hoitamassa jotain asiaa. Syksyllä määräaikainen työ vaihtui osa-aikaiseksi, joten tuli enemmmän aikaa miettiä, ja se ahdisti lisää. Joten lopulta ymmärsin turvautua hoitajan keskusteluapuun.

Toukokuun 4. päivä tulee 6 vuotta miehen kuolemasta, aina sen muistaa. Kevään ja kesän tulo on ollut monena vuotena raskasta aikaa, mutta viime kesänä koin ensimmäisen kerran, että on ihana kun kesä tulee!! Sitten huomattiin, että nyt 2,5 -vuotiaan ihanan lapsenlapseni nimipäivähän sattuu samalle päivälle, joten vietämme Roosan päivää sillon. Nyt odotamme perheeseen uutta tulokasta, ja mahdollisesti vielä lähiaikoina lisääkin pienokaisia on tulossa, ainakin merkit on. Joten kyllä se elämä voittaa ja jatkuu.

Omassa elämässä minulla on vielä kaksi vaihetta päällä. Olen löytänyt uuden miehen, olemme olleet kihloissa pian 3 vuotta, mutta asumme molemmat omassa kodissa. Se "pakollinen" suruvuosi ehti minullakin täyttyä, kunnes "tavattiin" netin treffipalstalla ja siitä ystävyys alkoi. Asumme samalla paikkakunnalla, mutta emme tunteneet toisiamme entuudestaan, joten paljon oli keskusteltavaa ja pohdittavaa. Eli minulla on oma elämä kotonani ja sitten toinen elämä hänen kanssaan tavatessamme viikoittain ja viettäessämme viikonloput kahden. Lapseni ovat hänet hyväksyneet heti, niin että tätä ystävyyttä on ollut helppo jatkaa. On kuitenkin vaikea arvioida, menemmekö naimisiin jossain vaiheessa ja hankimmeko yhteisen asunnon, moni asia mutkistaa sitä, tai me teemme siitä liian vaikean. JOten joskus tuntuu, että käy raskaaksi tämä laukkuelämä, ja minä haluaisin jo vakiintua ja asettua yhteen paikkaan asumaan. Mutta on niin vaikea tehdä päätöstä toisen puolesta tai vaatia muuttamaan pois omasta kodista, jonka hän on itse rakentanut ja asunut siinä 15 vuotta.

Minulla itselläni on oma kaksio rivitalossa, täynnä entisestä elämästä olevia tavaroita. Niistä luopuminen on vaikeaa. Miehen vaatteet vein kierrätykseen, muut hänen henkilökohtaiset tavaransa ja työkalunsa ovat vielä minulla. Lapsillani on omat tavarat, joten he eivät tässä vaiheessa ole kiinnostuneita jakamaan tätä irtainta pesää. Haluaisin pitää jaon, mutta he eivät halua kippoja ja kuppeja. Joskus haluaisin ostaa uuttakin, mutta kun kaapit notkuu entisistä, niin mitään järkeä ei ole tehdä uuden hankintaa. Jos jossain vaiheessa muutamme yhteen mieheni kanssa, niin haluaisin toki ostaa sinne uutta, enkä vain viedä täältä samoja kamoja, jotka eivät sitten ole yhteisiä. Lasteni kanssa olen jutellut ja todettu, että olisi jo irrottamisen aika ja pitäisi luopua vanhasta, muistothan kuitenkin jää. Mutta kai minä pelkään, että tavaroiden mukana menevät muistotkin.

Tänään tuli ohjelma Inhimillinen tekijä, jossa kolme syöpää sairastanutta oli vieraana. Katsoin ohjlman ja siinä otettiin jossain vaiheessa esille se, että me omaiset joudumme myös koville, koska elämä pyörii sairauden ympärillä ja siinä helposti mm. parisuhde on kovilla. Sama se on vaikka minkä vaikean ja pitkäaikaisen sairauden kohdalla. Taistelu vie voimia myös läheisiltä, joten olis hyvä olla olemassa tai ainakin siinä vaiheessa ymmärtää hekea turvaverkostoa, että sitten jaksaa myös huonoina päivinä.

Tsemppiä sinulle!! Eletään vain päivä kerrallaan, eikä murehdita huomisesta. Mietitään mikä nyt on hyvin, mistä olen onnellinen jne., olkoonkin vaikka se, että äidillä, isällä, miehellä on asiat hyvin, ei ole tuskaa eikä maallista vaivaa.

Tänään nautin mm. siitä, että tänä viikonloppuna pääsin syksyn jälkeen ekaa kertaa järven jäälle! Lonkka- ja selkävaivojen takia en ole edes hiihtänyt tänä talvena, joten oli aivan ihana kävellä koiran ja miehen kanssa jäällä, koettiin verkkoja ja yritettiin narrata ahveniakin, mutta saalista emme saaneet. Eilen kävimme tanssimassa kahden kuukauden tauon jälkeen, särkylääkkeen voimin tosin, mutta ihanaa oli. Huomenna ja tiistaina sen sitten tuntee lonkissaan, mutta oli sen väärti! Tanssi on ainoa liikuntamuoto, josta todella nautin, eikä se tunnu pakkopullalta. Enemmänkin tanssisin, mutta kun ei tuo siippa ole yhtä innokas, että oltais useammin menossa. Mutta nautin siitä pienestäkin pyörähtelystä taysillä. Ja jos en tanssi, niin musiikin kuuntelukin kelpaa.

Ter. Marjukka