Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Miten saisin itkun ulos, kiukkua tulee ja muuta...

Hei! Helpotuksen tunne minullakin oli, vaikka mies kuoli. Olosuhteiden takia en voinut olla hänen luonaan 250 km päässä kotoamme. Olihan se tietenkin iso järkytys, että kaikki tapahtui äkkiä, tuli verensyöksy ja kuolema silmänräpäyksessä. Mutta hänen kannaltaan se oli helpotus, koska mitään toivoa ei ollut. Hän pääsi pois kärsimättä lopun tuskia. Joten ymmärrän kyllä hyvin helpotuksentunteesi. Sen tietää itse, mutta se on vaikea pukea sanoiksi, ehkä pelkää toisten reakstiota. Joidenkin on vaikea ymmärtää ja hyväksyä se, että toisen kuolema voi olla helpottava ja vapauttava.

Surua on monenlaista ja ehkä läheisen menettäneen on vaikea tunnistaa surun muotoa. Kyllä minulla pahanolon möykky oli rinnan alla monta kuukautta. Ja aina välillä sitä oikein lietsoi ajattelemalla asioita siitä näkökulmasta, että millaista kaikki oli ennen tai millaista se vois olla, jos kaikki olis kuin ennen. Tätä jälkimäistä toki on vieläkin, mutta kaipa aika on tehnyt tehtävänsä ja sitä ei koko aikaa vatvo mielessä.

Sinulla tavallaan on nyt kaksi eri surua käsiteltävänä, ja möykky sen mukaisesti. Mieli ei ehkä voi käsitellä aktiivisesti asioita sitä tahtia kuin haluaisit tai kuvittelisit. Jos adresseja lukiessa itkit isällesi osoitettuja adresseja, mutta äidin kohdalla itku ei tullut, niin alitajunta käsittelee kai nyt isän surua. Äidin vuoro tulee myöhemmin.

Kyllä minullakin oli suru jo siitä, kun saatiin tietää äidin ja sitten miehen sairaudesta. Äidin aikana surin tosi paljon isän kohtaloa, miten hän tulee pärjäämään. Oma suru unohtui ainakin vuodeksi-kahdeksi, kunnes totesin, että isä selviää, ja vasta sen jälkeen saatoin aloittaa oman surutyön ja totesin n. viiden vuoden päästä ns. jumittuneeni suruuni. Siihen sain pientä apua erään kurssin aikana, jossa käsiteltiin läheisen kuoleman aiheuttaman surun käsittelyä ja toipumista. Siitä oma surutyö lähti liikeelle.

Ja nyt olen saanut tämän surun jotenkin hinattua mukanani ja päässyt eteenpäin siitä tilanteessa, jossa olemme avonaisen arkun äärellä arkkuhartaudessa. Hautajaisissa toimin kuin kone, kaikki meni hyvin kuin käsikirjoituksen mukaan ja muistan lähes kaiken selvästi. Joten minulla olisi ollut kirkkaita ajatuksia pohtia, mutta jäin siihen arkun ääreen moneksi vuodeksi. Kuolemasta meni vuosi, ennen kuin pystyin itkemään haudalla. Ja silloin olin aika katkera ja pettynyt, kun tulin jätetyksi!

Onko teillä päin seurakunna tai muun instassin järjestämiä sururyhmiä? Täällä sellaista ei silloin ollut, kun itse olisin tarvinnut, joten kävin kerran juttelemassa diakonin kanssa, ja toisen kerran terveydenhoitajan kanssa. Joten suosittelen kokeilemaan keskustelua ulkopuolisen kanssa, jos et ole vielä käynyt terapoimassa itseäsi. Siellä saa sanoa kaiken, miltä tuntuu eikä tarvitse perustella eikä tuntea syyllisyyttä omista tunteista.

Hyvää kevättä ja kesän odotusta

t. Marjukka
marjukka5 | 18.4.2013 klo 20:45:22