Re: Mieheni nukkui ikuiseen uneen, on niin tyhjä olo

Saattelin isäni puoli vuotta sitten rajan tuolle puolen äitini kanssa.
Isä oli kuumeinen ja äiti viilensi kädellään isän otsaa. Isällä oli akuutin leukemian tuomia oireita: hengitysvaikeuksia ja kovaa kuumetta.
Oli kuitenkin tajuissaan loppuun asti ja juttelimme ihan tavallisia asioita. Ykskaks isäni otsa alkoi viiletä ja siitä äitini ymmärsi, että nyt on isän taival päättynyt. Hetki oli jotenkin niin luonteva, että se vei kuolemanpelon meiltä molemmilta mennessään. Rauhallista isää katsoessa tajusi, miten yksinkertainen asia kuolema lopultakin on. Sitä edeltävä sairasteluvaihe on se raskain osuus.

Äskettäin järjestelin kuolemaan liittyviä papereita ja löysin hautajaisohjelman. Olin sen itse suunnitellut ja toteuttanut - kuin robotti. En ymmärrä, miten olen kyennyt toimimaan niinkin normaalisti ja kohtaamaan isäni arkussa ja hoitamaan hautapaikan.
Miten ylipäätään pääsin sairaalasta pois isän tavaroiden kanssa keskellä yötä?

Pyhäinpäivänä oli muisteluilta vuoden aikana kuolleiden omaisille kirkossa. Siellä luettiin vainajien nimet. Isän nimen kuuleminen teki asiasta jälleen konkreettisen ja olen ollut tämän viikon levoton. Mielessä pyörii sekavia katkelmia saattohoidon ajalta ja kelaan läpi vaikeaa viikkoa, joka päättyi jäähyväisiin.
En olisi uskonut koskaan selviäväni isän menetyksestä, koska olimme erittäin läheiset. Mutta tässä ollaan. Suru jatkuu, mutta näköjään myös elämä.