Re: Isäni

Vilpitön osanottoni sinulle Minma suuren surusi johdosta. Isäsi oli todellakin vielä nuori kuolemaan.

Kirjoituksesi herätti minussa monenlaisia ajatuksia, ja yritän kirjoittaa niistä joitakin. En ole ammatti-ihminen enkä osaa sinua auttaa, mutta haluaisin kertoa omia kokemuksiani ja ajatuksiani siitä, mikä minua on auttanut ja auttaa omassa surussani.

Läheisen ihmisen: vanhemman, lapsen, sisaruksen, puolison kuolema on suuri, suuri suru. Uskon, että vain harvat selviävät sellaisesta surusta nopeasti ja niin, ettei se mitenkään vaikuta heidän elämäänsä. Vaikka kuinka hyväksyisi, että kuolema kuuluu elämään ja kohtaa vuorollaan meitä kaikkia, on silti oikein ja luonnollista tuntea fyysisiä oireita ja outoja ennen kokemattomia tunteita. Voimakas sureminen on henkistä työtä: se väsyttää ihan konkreettisesti.

Minun mieheni kuoli keuhkosyöpään noin kaksi kuukautta sitten. Hän ehti sairastaa syöpää vuoden ja kolme kuukautta. Tuona aikana yritin valmistautua hänen kuolemaansa niin hyvin kuin voin: luin ainakin kymmenen kuolemaa käsittelevää kirjaa ja ajattelin paljon kuolemaa ja sitä, millaista elämä olisi, kun hän on kuollut. Silti hänen kuolemansa sysäsi minut sellaiseen tunteiden ja oireiden hullunmyllyyn, etten koskaan elämässäni ole moista kokenut: alussa en pystynyt syömään ja nukkumiseni on edelleen sekaisin. Olen väsynyt ja unohtelen asioita. Kun aikaisemmin saatoin tehdä töitä/kotitöitä keskeytyksettä koko päivän, niin nyt jo yhden asian vieminen alusta loppuun saakka on saavutus. Tunnen jatkuvaa voimakasta henkistä kipua ja kaipaan häntä suunnattomasti. Olen aina ollut herkkä itkemään ja nyt itken päivittäin milloin mistäkin syystä ja toisinaan syyttäkin.

Mikä minua auttaa ja lohduttaa? Ensinnäkin minulla on vakaumus, että hänen kuolemansa ei ollut sokeaa sattumaa vaan osa hänen elämänsä suunnitelmaa: hänen elinajakseen oli annettu 44 vuotta. Uskon myös, että osa minun elämäni suunnitelmaa oli jäädä leskeksi ja jatkamaan elämääni. Toiseksi uskon vakaasti siihen, että elämä kantaa. Vaikka nyt onkin vaikeaa ja tuskaista, aika tulee helpottamaan oloani ja muuttamaan tuskan toisenlaiseksi helpommin kestettäväksi tunteeksi. Kolmanneksi yritän kohdata tunteet sellaisina kuin ne tulevat. Olen huomannut, että vaikeita tunteita ei tarvitse pelätä. Tuskaisena voi ihan hyvin kuoria perunoita tai siivota tai käydä töissä. Surullisena helpottaa, kun itkee hetken. Vihaisena voi hakata vaikka tyynyä tai käydä kävelemässä niin lujaa kuin suinkin pystyy. Ja kun tunnen iloa ja tyytyväisyyttä, nautin tunteistani täysin siemauksin, niin harvinaista herkkua olon hyväksi tunteminen on viime aikoina ollut.

Luen edelleen paljon, esimerkiksi Soili Poijulan Surutyö, Elisabeth Kubler-Rossin ja David Kesslerin Suru ja surutyö tai Martti Lindqvistin Surun tie ovat kirjoja, joista olen löytänyt tekstinpalasia, jotka kuvaavat minun tuntemuksiani ihan prikulleen. Kirjoitan lähes päivittäin päiväkirjaan tunteitani ja ajatuksiani. Mieheni oli läheisin ystäväni ja hänen kuolemansa jälkeen olen ollut ihan hukassa, kun lähelläni ei olekaan päivittäistä kiinnostunutta keskustelukumppania. Olen liittynyt erilaisiin netin keskusteluryhmiin, siksipä tätäkin ajatustenjuoksua kirjoitan. Toisten samassa tilanteessa olevien kirjoitusten lukeminen vähentää hiukan sitä ulkopuolisuuden tunnetta, jota tunnen, kun tuttavapiirissäni ei ole ketään toista keski-ikäistä leskeä. Tarkoitukseni on syksyllä mennä seurakunnan sururyhmään vain siksi, että tapaisin muita saman kohtalon kokeneita ihmisiä, joiden kanssa voin puhua tuntemuksista ja tunteista, joita "terveet" surun satuttamattomat ihmiset eivät ymmärrä.

Minun kokemukseni on, että surun ja siihen liittyvien tuntemusten tekeminen konkreettisiksi joko kirjoittamalla tai puhumalla auttaa enemmän kuin vain ajatusten pyörittäminen omassa päässä. Kuuntelevan ja myötätuntoisen ihmisen löytämisen olen kokenut vaikeaksi. Olen kokenut, että ystäville voi puhua kerran, pari, mutta jatkuva saman asian pyörittäminen ja kelaaminen heidän kanssaan ei tunnu hyvältä eivätkä he jaksa olla kiinnostuneita. Ratkaisin asian aloittamalla terapian, käyn pari kertaa kuukaudessa juttelemassa mieheni kuolemaan ja meidän parisuhteeseen liittyvistä asioista ammatti-ihmisen kanssa. Oliko sairaalassa, jossa isäsi kuoli, sairaalapappia tai sielunhoitajaa? Heidän kanssaan voi jutella, vaikka ei olisikaan kristillistä vakaumusta ja vaikka sairaalajaksosta olisi jo aikaa. On myös olemassa päivystäviä puhelimia, joihin voi soittaa ja jutella mieltä painavista asioista.

Kaikesta kertomastani huolimatta olen yrittänyt hiukan rajoittaa, missä itken tai oireilen. Töissä pyrin pysymään asialinjalla ja tekemään työtä. Kotona, vapaa-aikana ja sukulaisten kanssa annan itkun tulla, kun siltä tuntuu. Puhun miehestäni, kun juttu tuntuu luontevasti liittyvän asiaan, vaikka muut eivät puhuisikaan hänestä. Minä koen, että itkeminen ja suremisen ilmaiseminen ovat vahvuutta kohdata asia ja viedä surua eteenpäin. Se, että tärkeän ihmisen kuolema sivuutetaan esimerkiksi sillä, että hänestä ei enää lainkaan puhuta, tuntuu minusta oudolta.

Olen myös yrittänyt noudattaa jostain kirjasta lukemaani neuvoa, että asioiden vatvomiseen tulisi käyttää vain rajoitettu aika päivästä ja muuten tulisi keskittyä tekemään asioita. Olen huomannut neuvon toimivaksi: jos vain koko ajan miettii ja vatvoo, voi helposti viettää päivänkin vain omaa surkeuttaan märehtimällä ja illalla on väsynyt ja kurja olo. Kun sen sijaan käyttää iltapäivän kitkemällä rikkaruohoja, on illalla edelleen surullinen olo, mutta samalla tunnen pikkuisen hyvää mieltä siitä, että sainpahan jotain tehtyä ja auringossa kykkiminen oli kivempaa kuin sisällä istuskelu.

Kannustaisin sinua kovasti etsimään jokin porukka tai henkilö, jonka kanssa voisit surustasi jutella. Suremiseen panostaminen ei ole heikkoutta vaan järkevää huolenpitoa itsestä.

Kaikkea hyvää sinulle toivoen, Zatuska