Re: Isäni

Kiitos lupiini, osanottoni myöskin sinulle, voimia!

Minulla on myöskin välillä voimakkaita syyllisyydentunteita isäni kuolemasta. Etten ollut kotona tukena ja turvana sairauden jyllätessä tai auttamassa. En tiedä olisinko antanut itselleni ikinä anteeksi, jos en olisi ollut isäni vieressä hänen kuollessaan.
Toivoin myöskin sairaalassa, että hän tartuttaisi syöpänsä minuun ja itse kuolisin pois. Isääni olisi tarvittu vielä, hän oli perheemme pää. Minä olisin hyvän joutanut pois. Olisin tahtonut ottaa tuon sairauden hänestä itseeni. Toivoin sitä sairaalassa monesti pitäessäni isääni kädestä. Että hän yhtäkkiä nousisi normaalisti ylös ja sanoisi kaiken olevan hyvin. Niin ei ikävä kyllä käynyt.

Olen yrittänyt surra rauhassa ja olla maassa. Minullahan on lupakin olla, menetinhän sentään isäni. On ihan normaalia surra läheistään, vaikka se välillä tuntuu kauhealta.

Halit sinullekin ja toivon sinulle kaikkea hyvää!
Terveisin minma