Äitiä ikävä

Ajattelin kirjoittaa, että saisin nyt jotenkin kanavoitua menetystä ulos ja ehkä saisin jotain kommentteja asiaan.
Äitini oli hyvä ihminen, tuki meitä lapsia ja muita jotka tarvitsivat. Pirteä ja toimelias.
Hän oli vuosia valittanut lonkkakipuaan, nivelrikkona hoidettiin. Jouluna 2012 kipu lonkassa oli sietämätön. Joulu meni jotenkin ja äiti makasi suurimman osan ajasta sängyssä.
Epäilynä pursiitti?
Joulun jälkeen äiti hakeutui päivystykseen. Päivystyksen lääkäri oli ottanut myös keuhkokuvan ja totuus paljastui. Keuhkosyöpä ja metastaasit lonkassa sekä muualla.
Elinaikaa annettiin ilman hoitoja vuosi ja hoitojen kanssa enemmän.
Itselläni on masennustaustaa, vuosi sitten olin erittäin masentunut ja äitini tuki minua kovasti.
Oman masennukseni vuoksi minun oli vaikea tukea äitiä. Onneksi oli muita jotka äitiä tuki.
Yritin hukuttaa tiedon äitini sairaudesta työhön ym. En halunnut ajatella, että äiti kuolee, onhan meillä vielä aikaa, ajattelin.
Oma kriisini oli päällä. Äitini oli minulle niin tärkeä ja läheinen.
Nyt alkuvuodesta äitini voimat vähenivät pikkuhiljaa. Hän sai hoitoja, kaikki yritettiin, mutta syöpä vaan levisi.
Äiti vietti paljon aikaa sairaalassa. Lonkkakipu oli häiritsevin. Mutta aika hyvin hänellä oli kipulääkitys kohdallaan.
Pikkuhiljaa tajusin, että äiti ei elä pitkään. Silti huhtikuun alku tuli kuin puskasta.
Veljeni soitti yöllä, että äiti on huonossa kunnossa, keuhkokuume.
Menin katsomaan äitiä ajatuksenani jutella, mutta äiti ei enää ollut keskustelukunnossa. Kysyin hoitajalta, onko tämä nyt menoa? Hoitaja katsoi minua ja sanoi, että kyllä se niin taitaa nyt olla.
Emme pystyneet enää juttelemaan äidin kanssa, vaikka olisin halunnut.
Kuiskasin äidin korvaan, että olen tukenut sinua niin paljon kun olen omalta kriisiltäni pystynyt. Halusin sen sanoa ja uskon, että äiti sen kuuli.
Seuraavana aamuna äiti nukkui pois. Elinaika siis reilu 3kk.

Olen aivan turta,uupunut, väsynyt. Masennus on tullut takaisin.
Onneksi tämä kirjoitus sai minut itkemään, että suru tulee jotenkin ulos.
Vanhastaan tiedän jo miten masennuksen kanssa edetä, huomenna lääkäri jne. Mutta äiti ei enää ole kanssani.
Toivottavasti joku jaksoi tämän lukea.
Kuinka kauan suru kestää, milloin pystyn taas työhön ja toimintaan, ovat kysymykseni.
Niihin tuskin vastausta saan, mutta jos jotain tukea.