Re: Äitiä ikävä

Hei. Otan osaa suruusi. On niin vaikea edes tajuta sitä, kun läheinen kuolee. Ei siinä moneen kuukauteen ole ihminen normaali, vaan ainakin oma kokemukseni on se, että mieli ja keho on turra, yrittää selvitä hetkestä toiseen. Asian hyväksyminen on myös asia, josta ei tahdo saada mitään järjellistä. Jossain vaiheessa vuosien saatossa huomaa, että on sen hyväksynyt.

Minulla äiti kuoli v. 99, ja vieläkin ikävöin häntä. Mies kuoli 6 vuotta sitten, päivittäin hän on ajatuksissani. Suru ja sen kesto on tietenkin yksilöllistä, mutta aikaa siihen kuluu, mikään ei palaa ennalleen. Mutta kaikesta voi eheytyä, kun antaa itselleen aikaa ja ottaa lomaa reilusti töistä, jos ei jaksa.

Minulla itku tulee vieläkin monien vuosien jälkeen. Jokin päivä sitten näin ensi kertaa valokuvan äidistäni, kuvassa hän on n. 25 vuotias, kaunis nainen. Ihmettelin ja itkin aivan spontaanisti kuvaa katsoessani. Sillä hetkellä koin valtavan ikävän tunteen.

Valokuvat on yksi keino hoitaa itseään, mikäli kykenee niitä katsomaan. Jossain vaiheessa minulle oli vaikeaa katsoa kuvia, joissa äiti tai mies olivat, nykyisin ei ole. Kuviin liittyy paljon muistoja, niitä katselee kuin eri näkökulmasta, huomaa asioita joita ei ennen huomannut. Ja voi itkeä suruaan pois sitten kun itku tulee. Ainahan itku ei tule, vaikka kuinka yrittäisi.

Voimia ja jaksamista sinulle ja kaikille tässä viestiketjussa.

Marjukka