Re: elämää ylläpitävän hoidon varassa elävät

Hei!

Olin oman yhdeksän vuotiaan lapseni omaishoitajana n. vuoden verran, minkä hän sai "aikaa" aivokasvain diagnoosin jälkeen. Olisin silloin kokenut tämän keskustelupalstan tärkeäksi. Olkoon palstanimi ollut mikä tahansa. Ylläpitohoito on mielestäni termeistä myös "ystävällisin". Terminaalihoito kauhein. Saattohoidossa on niin paljon luopumisen surua mukana, että alkuun minäkin vihasin koko sanaa...
Kirjoittelin "lapsellani on syöpä" palstalla ja vierailin sururyhmän sivuilla silloin tällöin katsomassa mitä minulla on edessäpäin.... Mutta jotenkin, kun tunteet heittelivät laidasta laitaan ja toivosta epätoivoon, en kokenut että olisin voinut vapaasti kirjoitella sellaisille, jotka taistelivat omia taistelujaan toiveikkaana. Kun paranemisen toivo otetaan pois, se on julmaa ja raskasta. Mutta siihenkin sopeutuu -kun on pakko. Ja se suuri halu antaa lapselleen mahdollsimman hyvä loppuelämä, vie läpi vaikka harmaan kiven. Löysinkin näiltä palstoilta sellaisia vertaisvanhempia, jotka olivat kokeneet tai kokemassa samaa. Siitä oli suuri apu. Joidenkin kanssa pidämme vieläkin yhteyttä.
Ihmisen pitää liikkeellä toivo paranemisesta. Niin meidätkin. Uskoimme melkein viimeiseen asti ihmeeseen, tai siihen, että saamme lisäaikaa niin kauan, että jokin uusi lääke keksitään. Näin saa ollakin. Emme mielestämme huijanneet itseämme tällä toivolla. Lapsemme näytti meille esimerkkiä kuinka nautitaan käsilläolevasta päivästä, eikä murehdita tulevaa. Uskomaton viisaus asui tuossa vasta yhdeksänvuotiaassa pikkupojassa. Hänen elämänsä opetti monia ihmisiä.
Kun olin lapseni vierellä hänen viimeisinä hetkinään, koin, että todella saattelin hänet matkaan. Ajan rajan tuolle puolen. Sellaiseen hyvään paikkaan missä ei ole kipuja eikä syöpää. Sen huomasi hänen kasvoistaan kun viimeinen henkäys oli mennyt: nyt hänellä on hyvä olla. Meillä elämänpituinen ikävä.
-äippä-