Re: Isän tuore syöpädiagnoosi ja oma jaksaminen

Hei, olen itse joutunut ottamaan 100%:sesti vastuun kahden lähimmän ihmisen kuolemasta syöpään. Toinen oli äitini vuonna 2011 ja toinen mieheni 12.2.2015. Molemmat sairastivat levinnyttä keuhkosyöpää ja tauti oli molemmilla erittäin aggressiivinen.

Äidin kohdalla en tiennyt vielä mitä odotettavissa, mutta kun mieheni tauti diagnosoitiin puoli vuotta sitten tiesin mitä on edessä. Yritin kaikkeni luoda positiivista ympäristöä ja ajattelua, mutta omassa takaraivossa pyöri vain ajatukset siitä että tässä tämä nyt on, taas kerran. Viimeisen kuukauden mieheni oli melko huonossa kunnossa taudin edetessä myös aivoihin, mukana tuli paljon muita sivuoireita jotka vaikeuttivat ihan päivittäistä tekemistä.

Kun ihmisen saa ns "tuomion" elämänhalu kasvaa tuhatkertaisesti. Tunsin molempien lähesteni kohdalla että lopulta olen se ainoa joka tajuaa realiteetit ja ottaa lopullisen vastuun kun väistämätön on edessä. Minusta joskus tuntui jopa pahalta kun joku sanoi äidille/miehelleni että kyllä sinä paranet. Erityisesti mieheni kohdalla kun palliatiivinen hoito päätettiin aloittaa se sai aikaan mahdottoman rumban erilaisten vaihtoehtohoitojen osalta, milloin haettiin kaupasta mehiläisen siitepölyä, havupuu-uutetta, erilaisia öljyjä jne.

Mieheni oli vasta 37-vuotias ja kun hän lähti viikkoa ennen kuolemaansa kotimaahansa etsimään sitä "ihme professoria" joka hänet parantaa, tiesin lentokentällä että en näe häntä koskaan enään. Hän vannotti tulevansa takaisin, paljon paremmassa kunnossa. Hän ei tule koskaan takaisin.

Nyt tunnen että olen jollain tavalla syyllinen, syyllinen mihin? Siihen että en uskonut parantumisen tapahtuvan. Syyllinen siihen että olin realistinen. Tämä on minua itseäni jäänyt vaivaamaan. Tein parhaani, sen mikä tälläisen maallikon taidoilla on tehtävänä.

Ainoa asia mitä olisin halunnut tehdä toisin, olisin halunnut nauttia yhdessä niistä viime hetkistä ilman sairauden aiheuttamaa mustaa pilveä yllämme. Olisin halunnut että molemmat tajuaa tämän olevan viimeisiä yhteisiä aikojamme.