Isän tuore syöpädiagnoosi ja oma jaksaminen

Hei kaikki, olen uusi tällä palstalla. En tiedä, vastaako kukaan, mutta itse yritän purkaa tänne tuntojani, josko se helpottaisi.

Olen 26-vuotias mies. Isäni sai n. kaksi viikkoa sitten dg eturauhassyöpä, etäpesäkkeitä luustossa ja imusolmukkeissa. Sädehoidon arviointi on luvassa ensi viikolla, mutta pelkään ettei paljoakaan ole tehtävissä. Ennen niin elinvoimainen isäni on kuihtunut silmissä: laihtunut montakymmentä kiloa lyhyessä ajassa, ei jaksa enää "pitkiä" parin tunnin reissuja esim. kauppakeskukseen, ja nukkuu paljon.

Äitini on yrittänyt pysyä positiivisena, mutta sisareni on vetäytynyt täysin kuoreensa eikä suostu puhumaan meille tilanteesta ja kieltää sairauden olemassaolon. Tiedän, että siskoni suree omalla tavallaan, mutta juuri kun kaipaisin hänen tukeaan, hän työntää meidät pois.

Vaikka tämä taival alkoi vasta kaksi viikkoa sitten, mutta tuntuu kuin eläisin itseni ulkopuolella. Olen ammatiltani lääkäri ja ollut tietoinen taudin vakavuudesta ensi hetkistä asti. Äitini on jaksanut elättää toivoa että isäni paranee, itse tunnen syyllisyyttä skeptisyydestäni. En tietenkään tahdo rakkaan isäni kuolevan, olenhan "isän poika", mutta olen suhtautunut koko tautiin viileän realistisesti koko ajan. Tiedän, miten vakava tilanne on jo koulutukseni "ansioista", ja tiedän että parantavaa hoitoa ei ole. Tuntuu, että olen ottanut tavallaan vastuun perheessäni, rooli johon en tahtoisi joutua. "Minuakin pelottaa, minuakin itkettää, mutta jonkun on pysyttävä järkevänä, jonkun pitää pitää homma kasassa". Tälläisia ajatuksia pyörii päässäni.

Mietin vain kuinka kauan jaksan tätä. Olen kyllä itkenyt, mutten osaa surra niin kuin minulta odotetaan - tuttavanikin totesi että "olet ottanut tämän yllättävän realistisesti". Katsotaan kauan sekin kestää.

Kiitos, jos joku jaksoi lukea.