Re: Mieheni kuolee syöpään

Hei,

vedän kaiketi keskustelun "pohjat" iälläni; 23-vuotta ja viittä vaille avoleski. Saattohoitoa on nyt laskemistavasta riippuen ollut nelisen viikkoa, jonka aikana minä ja avopuolisoni äiti olemme miestä täällä kotona hoitaneet. Vuodepotilas, alaraajat halvaantuneet jne., jäljellä ehkä joitakin päiviä. Tauti lähti suolistosta kaksi vuotta sitten.

Tiedän siis varsin hyvin, kuinka kamalaa on seurata vierestä kuolevaa, ja nimenomaan sitä hidasta, kiduttavaa hiipumista. Minunkin miehelläni kasvaimia täynnä oleva luusto pullottaa näkyvästi. Jossain vaiheessa se tuli hänenkin kohdallaan kuitenkin se luovuttaminen, vaikka kauan ja sitkeästi taisteltiin. Tässä vaiheessa ei voi muuta kuin odottaa, ja pyrkiä mahdollisimman hyvään vointiin. Lisähappea, morfiinia, vatsan riittävä toiminta jne.

Mieluusti kirjoittelisin, jos haluat (tai joku muukin haluaa). Näitä asioita kun on niin kovin vaikea sellaisten ymmärtää, jotka eivät tällaista tilannetta ole kokeneet (tarkoitan esim. ikäisiäni ystäviä.)

En voi muuta sanoa kuin että voimia, niitä tarvitaan. Oma henkinen jaksaminen on valtavan tärkeää, eikä omasta hyvinvoinnista pidä missään tapauksessa kokonaan luopua. Ruoka, fyysinen jaksaminen, puhuminen jollekulle, siinä kai oleellisimmat.