Re: Suunnaton ikävä äitiä

Hei,

Minunkin äitini kuoli haimasyöpään, helmikuussa 2011. Ensi viikolla tulee vuosi hänen kuolemastaan. Mitä lähemmäs tuo päivä saapuu, sen tukalampi ja surullisempi olo minulla on. Ajatukset palaavat kuin väkisin äitini elämän viimeisiin päiviin, kun saimme vielä olla yhdessä. Pelkään, että unohdan asioita elämämme taipaleelta. Yritän muistaa pieniäkin yksityiskohtia äidistäni. En halua unohtaa. Isäkään ei ole kanssani muistelemassa, koska olen orpo.

Sinä suret ja ikävöit äitiäsi, se on luonnollista ja kaunista. Jokainen kyynel tekee kunniaa menetetyn rakkaan muistolle. Itku puhdistaa sielua, kyllä se siitä laantuu ajan myötä. Suru teke työtä sinussa niinäkin päivinä kun et sitä huomaa. Siellä pinnan alla se vahvistaa sinua seuraaviin päiviin, arkisiin askareisiin, haasteisiin, pettymyksiin ja ilon hetkiin. Suru kasvattaa sinua kun annat sille tilaa. Elämä saakin olla pysähdyksissä. Koeta nauttia pikkuasioista - vaikkapa kahvikupillisesta, lämpimästä vedestä ihollasi, hyvästä elokuvasta, ystävän seurasta, musiikista tai hiljaisuudesta.

Itse en saanut tilaa surra, koska minulla oli vastasyntynyt vauva (ja kaksi teini-ikäistä) äidin poismennessä. "Jouduin" tekemään arkiaskareet, imettämään ja hoitamaan vastasyntynyttä ja kotia. Päälleni kaatuivat vielä kaikki kuolemaan liittyvät käytännön asiat, muutto, remontti ja parisuhdekriisi. Jaksoin päivän kerrallaan, välillä vain hetki kerrallaan. Lapseni ja ystäväni "pitivät minut hengissä". Oli pakko vain jatkaa. Puuhasin suruni sivuun. Lisäksi minua kannattelivat ihanat muistot äidistäni, kiitollisuus häntä kohtaan, viimeisten päivien muistot sekä eritoten hänen pelkonsa minun jaksamistani kohtaan. Päätin, että en romahda. Enkä romahtanut. Jatkan elämääni enemmän äitini tyylisenä ja oloisena. Hän on antanut minulle varmuutta ja voimaa. Olen myös saanut uusia ihania ystäviä "perinnöksi" äidiltäni - hänen ystäviään.

Ei ole ollut vaihtoehtoja tälle kohtalolle. Olen tyytynyt (alistunut) tähän. Pakko. Nyt yritän osata olla onnellinen, siinä onkin minulle haastetta loppuelämäksi.

Mene vain surun läpi, kyllä elämä kantaa.