Re: Suunnaton ikävä äitiä

Oma äitini meni nopeasti aivosyöpään 53-vuotiaana 10 vuotta sitten. Kaikki tapahtui niin äkkiä, että surutyö vei lopulta kauan. Isä lähti reilu vuosi sitten 65-v.lymfoomaan. Siinä saimme noin vuoden aikaa valmistautua.

Olen ite nelikymppinen, ja molempien vanhempien menetys tuntuu edelleen käsittämättömältä. Vaikka isä loppuvaiheissaan yrittikin tsempata, että kaikki me täältä lähdetään eikä kaikki vanhaksi elä.

Ei se ikävä omalla kohdalla koskaan lopu, mutta on itse jatkettava elämää. Erilaista elämää sillä entiseen ei ole paluuta.

Elämän rajallisuus on tullut esille, päiviensä määrää ei kukaan tiedä. On tartuttava hetkeen.