Re: Suunnaton ikävä äitiä

Tervehdys,

iso halaus toiselta äitinsä haimasyövälle menettäneeltä!

Äitini 53.v. menehtyi toukokuussa 2010 kolmen kuukauden taistelun jälkeen. Kipunlievityksessä epäonnistuttiin toistuvasti ja loppu oli yksinkertaisesti tuskien taival. Itselläni oli äidin diagnoosin aikoihin 6kk vauva ja saattohoito oli yhtä sairaalan ja kodin välillä ravaamista. Kuitenkin poikani ja nykyisin myös tyttäreni ovat ne asiat joiden avulla olen jaksanut. He ovat pitäneet minut elämässä, arjessa ja ilossakin kiinni.

Olimme äitini kanssa todella läheiset ja teimme lähes kaikkea yhdessä, matkustimme, marjastimme, ulkoilimme, jaoimme kaiken. Meillä oli ihana äiti-tytärsuhde ja se myös kantaa minua! Yhteinen aikamme oli lyhyt mutta sitäkin kauniimpi ja hauskempi!

Tyhjä on olo kun isäni on "poissa kuvioista" sillä hän on narsisti ja sisareni on narkkari. Onneksi minulla on ihanat lapset ja mies!

Toivottavasti sinulla on ihmisiä joihin ankkuroitua! He ovat olleet minulle se pelastava rengas! Sekin ajatus on vienyt minua eteenpäin että äitini elämä jäi kesken, unelmat toteutumatta. Hän ei haluaisi minulle samaa! Olen yrittänyt keskittyä siihen mitä itse todella haluan tehdä elämälläni!

Alun kauhu, itku, huutaminen ja sen jälkeen oksentaminen on jäänyt jo taakse. Suru on haikeutta, pala kurkussa, ikävää. Kuiskauksia yksinäisyyteen "äiti"! Joskus tulee itku mutta useimmiten kuitenkin muistan hänet jo hymy huulillani. Puhun hänelle mielessäni, toisinaan ääneen. Harmillisen harvoin tapaan hänet unissani, iltaisin aina toivon että tapaisin hänet tänä yönä.

Elämä ei palaa ennalleen mutta suru pehmenee! Pitää vain yrittää tarttua niihin hyviin asioihin tässä hetkessä ja muistoissakin! Suru on varmasti ihan ikuisesti läsnä mutta ei se tee aina yhtä kipeää!

Vielä iso voimahalaus Sinulle!

Suru helpottaa kyllä ja tilalle tulevat onnelliset muistot!